Keskiviikko 10.9.

Oltiin Nicolen kanssa eilen ICYE Ghanan toimistolla ja saatiin lupa projektin vaihtamiseen. Tämä uutinen oli suuri helpotus meille kummallekin. Asumme nyt ainakin reilu viikon vielä hostellilla odotellen tietoja uusista kohteistamme. Onneks porukka hostellilla on aivan mahtavaa ja elo leppoisaa!

Hostelli sijaitsee lähellä lentokenttää ja on edullinen. Tästä syystä yhden yön viettäviä tulevia ja lähteviä vapaaehtoisia majoittuu täällä paljon. Eilen illalla tutustuin tanskalaiseen, ruotsalaiseen ja brittiläiseen vapaaehtoiseen, jotka tulivat eri puolilta Ghanaa ja olivat nyt kaikki matkalla takas kotia kohti. Istutiin iltaa sisäpihalla jutellen vapaaehtoistyön hyödyistä ja haitoista. Keskustelu venähti aamu neljään asti, mutta antoi kyllä paljon ajattelemisen aihetta. Niimpä nyt jaan teille vähän pohdintojani aiheesta.

Vapaaehtoistyöhän on kunnioitettavaa ja hienoa, eikö? Mutta saako vapaaehtoistöihin lähtevä toivoa reissusta itsellensä etuja? Mikä oikeastaan on hyvä syy lähteä vapaaehtoistöihin? Onko vapaaehtoistyö aina hyvästä? Entä antaako vapaaehtoistyö vain oikeutuksen välinpitämättömälle loppuelämälle? Ja onko vapaaehtoistyö vain rikkaiden länsimaalaisten oikeus?

Olen rehellinen. En tehnyt päätöstä vapaaehtoistöihin lähtemisestä pelkästään auttaakseni vähäosasia lapsia. Olin myös itsekäs. Halusin kokemuksia ja uutta näkökulmaa elämään. Halusin myös tuntea ylpeyttä, että olisin tehnyt jotain oikeasti hyvää tässä maailmassa. Uskon, että ihminen on perimmäiseltä luonteeltaa itsekäs. Hän tekee päätökset oman etunsa nimissä. Lähtemällä vapaaehtoistöihin hän pyrkii saamaan mielihyvää. Kysymys piileekin siinä, miten hän tämän mielihyvän haluaa saada. Itse toivon pystyväni konkreettisesti auttamaan ja ilahduttamaan lapsia, jotka apuani tarvitsevat. Ja toivon, että tämä auttaminen on minulle palkitsevaa ja siten saan siitä
mielihyvää. Olenko siis itsekäs?

Toivon reissusta myös itselleni etuja työnhaussa. Unelma-ammattini olisi voittoatavoittelemattomassa järjestössä. Kokemus vapaaehtoistyöstä kehitysmaassa luetaan allalla aivan selkeästi eduksi. Teen siis vapaaehtoistöitä myös oman urani vuoksi. Onko tämä väärin? Toivon pääseväni töihin, jossa voin tehdä lisää hyvää ja auttaa uusia ihmisiä. Jos tähän työhön pääseminen vaatii minulta auttamista, eikä tilanne ole vain win/win?

Silti on toki myös väärät syyt lähteä vapaaehtoistöihin. Brittiläinen vapaaehtoinen kertoi, että hänen kotimaassaan on lähes mahdotonta löytää työpaikkaa ellei ole kokemusta vapaaehtoistöistä tai yliopiston urheiluharrastuksista. Eli jos et ole urheilullinen, sinun on käytännössä pakko tehdä vapaaehtoistöitä. Pakostakin lähtenyt vapaaehtoinen voi silti oikeasti tehdä hyvää ja tärkeää työtä. Toisaalta hän voi myös aiheuttaa enemmän hallaa kuin hyötyä. Vai mitenköhän orpo lapsi reagoi auttajaan, josta huokuu epävarmuus ja fiilisi siitä, ettei hän oikeasti olisi täällä ellei olisi pakko. Tällainen kokemus saattaa traumatisoida sekä lasta, että vapaaehtoistyöntekijää. Kuka silloin siis hyötyy?

On myös vapaaehtoisia, jotka lähtevät reissuun vain oman itsensä takia. Lopputuloksessa ei niin väliä, kunhan itse kokee sielunpuhdistuksen ja saa hyvän omatunnon loppuelämäksi. Äkkiseltään kyseinen tapaus tuntuu vastenmieliseltä. Kyse on enemmänkin hyväksikäyttö- kuin auttamissuhteesta. Kyseinen vapaaehtoinen voi silti oikeasti antaa apua tarvitseville. Onko tämä silloinkin tuomittavaa? Pyhittääkö lopputulos syyt?

Mua on lähiaikoina myös askarruttanut paljon kysymys siitä, saako vapaaehtoinen valittaa olosuhteistaan. Katoaako silloin koko systeemin idea? Tekeekö se vapaaehtoistyöstä vapaaehtoisturismia? Maksammeko siitä, että pääsisimme auttamaan sen verran kun itselle sopii sellaisissa oloissa kun itselle sopii? Vai vaatiiko vapaaehtoistyö aina radikaalia "koko pakettia"? Toki he, ketkä apua oikeasti eniten tarvitsevat, ovat juuri niitä köyhimmissä olosuhteissa asuvia. Vaatiiko
vapaaehtoistyö siis näiden olojen sietämistä? Mielestäni on inhimillistä, että rikkaista länsimaisista olosuhteista tuleva vapaaehtoinen kammoksuu ajatusta sähköttömästä ja vedettömästä savimajasta, jossa ei ole yhteistä kieltä eikä yhteyksiä. Ideaalissa maailmassa kaikki pystyisivät siihen, mutta realistisesti se on musta liikaa vaadittu kaikilta vapaaehtoisilta. Tämän vuoksi on olemassa erilaisia ohjelmia, organisaatioita ja tapoja tehdä vapaaehtoistyötä. Tämä mahdollistaa valitsemaan itselle sopivan "tason" vapaaehtoistyölle. Toki tämä on itsekästä, mutta uskon, että ilman kyseistä systeemiä vapaaehtoistyöntekijöide määrä romahtaisi. Vapaaehtoiselta ei voi vaatia liikoja, mutta myöskään vapaaehtoinen ei voi vaatia liikoja. Kahden vieraan kulttuurin kohtaaminen vaatiikin kompromisseja ja myönnytyksiä kummaltakin puolelta onnistuakseen. Ja parhaimmillaan kumpikin osapuoli voi oppia näistä kompromisseista.

Entä riittääkö yksi vapaaehtoisreissu? Onko tekopyhää viettää kuukausi, puoli vuotta tai jopa vuosi lasten kanssa, itkeä heidän kohtaloaan, auttaa heitä parhaansa mukaan ja sitten palata kotiin ja olla koskaan tekemättä mitään heidän hyväkseen uudestaan? Onko auttamissuhteesta luotava sitova loppuelämäksi? Onko väärin jatkaa samaa elämää, jonka jätti? Tottakai ideaalissa tilanteessa jokainen vapaaehtoinen jatkaisi suhdetta projektinsa kanssa vuosia eteenpäin. Tämä on kuitenkin epärealistista. Osa niin tekee ja hienoa heille. Osa ei ja ymmärrettävää heiltä. Eikö ole kuitenkin parempi tuoda lapsille hymy vain puolen vuoden ajan, kuin ei koskaan? Onnistunut vapaaehtoistyöjakso avartaa maailmankuvaa ja antaa uusia näkökulmia pohdittavaksi valintoja tehdessä. Täsmälleen samaan elämään on mielestäni mahdotonta palata. Toisia reissu muuttaa varmasti enemmän kuin toisia, mutta jokaiseen se jättää jäljen. Ja vaikka en koskaan palaisikaan tänne, toivon reissun antavan mulle työkaluja auttaa ihmisiä paremmin tulevassa työssäni ja tehdä parempia valintoja esimerkiksi kuluttajana.

Vapaaehtoistyö on mielestäni etuoikeus. Tämä etuoikeus on pääasiassa vain rikkailla länsimaissilla. Silti tarve tehdä hyvää ja nähdä maailmaa on varmasti universaali. Miksei siis Ghanalainen voisi haluta vapaaehtoistöihin Suomeen? Pitääkö vapaaehtoisella olla jokin taito, jota autettavalla kohteella ei itsellään ole? Voiko ainoastaan länsimaiset neuvoa kehitysmaita nykyaikaisemmissa kasvatus- ja koulutusmetodeissa? Missä me länsimaalaiset oikeastaan edes tarvitsemme apua? Kuka "väärään suuntaan" menevästä vapaaehtoistyöstä oikeastaan hyötyy? Mä uskon, että ulkomaille sijoittuvan vapaaehtoistyön hyöty ei ole mitattavissa vain työtehtävissä. Suurin etu on kahden eri kulttuurin kohtaaminen. Vapaaehtoistyöntekijä vie kohdemaahan, että tuo kohdemaasta arvoja, asenteita ja tapoja. Ja juuri tämä ehkäisee sosiaalisia ongelmia, kuten rasismia, ennakkoluuloja ja eriarvoisuutta. Tämä kulttuurinen vaihto ei ole sidottuna siihen mistä vapaaehtoinen tulee.

Olen itse vapaaehtoisen kansainvälisen ICYE-järjestön kautta. Kyseisen järjestön kautta maksan reissusta hieman enemmän, kuin vaihtoehtoisten järjestöjen kautta olisin maksanut. Mutta syy tähän piilee vastavuoroisuusperiaatteessa. Rikkaasta ja kalliista länsimaasta tuleva maksaa reissusta enemmän, kuin köyhästä ja halvasta kehitysmaasta tuleva. Täten mahdollistetaan se, että myös köyhemmistä oloista tulevilla on varaa lähteä vapaaehtoistöihin. Vapaaehtoistyöstä tehdään mahdollisimman monen etuoikeus.

Koska loppujen lopuksi, vapaaehtoistyö on tosi kivaa kaikille osapuolille.