Luku 4 - Eli kuinka universumi vihaa mua
Beyinissä on mahdollista varata opastettu kilpikonnakävely. Ne otukset on ehkä sulosimpia ikinä, joten oltiin tietty ihan messissä.
Tarkoitus oli lähteä matkaan kymmeneltä illalla. Lähdettiin kahdelta yöllä. Perus Ghana.
Mulla oli alla neljä lähes nukkumatonta yötä ja se hitsin ruokamyrkytys, joten voin rehellisesti vakuuttaa, että mun huonokuntoisuus ei johtunu vain siitä, että oon huonokuntoinen (vaikkakin oon). Niinpä kompuroituani tunnin pehmeässä rantahiekassa totesin, että tää laiva laskee nyt ankkurinsa tähän. Pitihän mun kuitenkin vielä jaksaa sama matka takaisinkin! Yksin en voinu kuitenkaan hostelille palata, sillä oli pilkkopimeää, enkä olisi mitenkään tunnistanut minkä palmun jälkeen rannalta pitikään kääntyä pois. Niinpä istahdin rantahiekkaan ja vakuutin muille voivani odottaa heitä siinä tunnin.
Jos istuu yksin rannalla aivan säkkipimessä, voi kuulla kaikenmoisia ääniä. Aallot heittää rantaan kaikenmoista roinaa, tuuli rapisuttaa palmun lehtiä ja vannon, että jossain ulvoi ihmissusi tai vampyyri tai vaan joku hullu metsässä apinoiden kasvatta ihmislapsi, joka oli valmiina paistamaan mut elävältä nuotiolla. Eli on sanomattakin selvää, että aivojeni valkokankailla alkoi pyöriä jokainen kauhuleffa, jonka olen koskaan nähnyt.
Tästä huolimatta ensimmäinen tunti rannalla vierähti suhteellisen sutjakkaasti. Koitin saada ajatuksia muualle etsimällä taivaalta isäni opettamia tähtikuvioita. Yritin myös laskea tähdet, mutta sekosin laskuissa joskus viidensadan jälkeen. Lopulta päätin lähteä etsimään hostellia, mutta mun kännykässä ei ollut kenttää. En voinut vain lähteä ja antaa kavereiden etsiä mua paniikissa rannalta koko yötä.
Toisen tunnin vierähtäessä käyntiin mereltä puhaltava tuuli alkoi tuntua jo Suomen -20 asteen pakkasilta. Yritin ensin liikutella varpaita, puhallella sormiini lämmintä ilmaa. Mutta tuuli vain yltyi ja pian hampaat alkoivatkin jo kalista. Panikoin. Suomessa mulla oli lämpökerrastot ja villasukat, mutta nyt oltiin Afrikassa. Miten täällä suojaudutaan kylmältä?
Lopulta inspiraation toi ne samaiset elukat, joita olin alunperin lähtenyt etsimään. Kilpikonnat! Nehän kaivautuvat hiekkaan! En ollut ollenkaan varma oliko tää joku puolison houkuttelemis -keino vai kylmyyden sietämistä, mutta päätin yrittää. Kaivauduin hiekkaan ja kuinka ollakaan, sain vähän tuulensuojaa! Ou jea!
Ja silloin universumi, tämän tarinan pahis jälleen, päätti uudestaan pilata elämäni. Se nimittäin lähetti mereltä tsunamin. Okei, no ehkä ei ihan tsunamin, mutta melkeen! Vaikka olin kaivautunut n. 20metrin päähän rantaviivasta ja kököttänyt samalla paikalla ja toista tuntia, yllättäen valtava aalto pyyhkäisi mun ylitse. (Myöhemmin yksi italialainen surffari Matteo selitti mulle mistä tämmöinen meren outo käytö johtuu, mutta Matteoon palaan myöhemmin.)
Niinpä makasin hiekassa aivan jäässä ja aivan litimärkänä ja kirosin universumia. Kaipa se ne haukut kuuli, sillä kolmannen tunnin alettua mun puhelin soi! Mulla oli yksi palkki kenttää! Mutta universumi se vain pilkkasi mua. Ann-Sophie soitti, että ne eivät olleet vielä edes kääntyneet takaisinpäin! He eivät palaisi siis vielä ainakaan viiteen tuntiin...
Päätin, että nyt riitti. Ilmoitin, että kyllä mä yhden hostellin löytäisin. Opas neuvoi, että metsän takaa löytäisin tien, joka veisi takaisin Beyiniin. Ja niin löysinkin, pienen eksymisen jälkeen.
Lähdin kävelemään taskulamppuni valossa Beyniä kohti rukoillen, että jokin auto ajaisi ohitse. Ja jo vain, hetken kävelyn jälkeen takaatani alkoi lähestyä ajovalot. Kiitin mielessäni universumia ja valmistauduin huitomaan taskulampullani. Mutta universumi nauroi makeasti ja rikkoi taskulamppuni. Auto ajoi ohitseni näkemättä pimeässä huitovaa tyttöä. Sen ohi ajettua taskulamppuni syttyi taas palamaan. Jes...
Alkuun näin vain metrin eteeni, mutta puolen tunnin kävelyn jälkeen aamu alkoi hiljalleen sarastaa. Kävelin kylän läpi, jossa ei ollut yhtä kulkukoiraa lukuunottamatta mitään elon merkkejä. Mun askeleet hiekkatiellä kaikui takaisin betoniseinistä.
Lopulta saavuin tuttuun kylään ja tutulle hostellille. Tunsin itseni maratonvoittajaksi. Kunnes muistin, Avaimet huoneeseemme olivat Ann-Sophiella. Hostellin työntekijä vahvisti pelkäämäni: vara-avaimia ei ollut.
Tässä vaiheessa silmäluomet painoivat jo monta tonnia, joten kaivoin jostain roskakasasta esiin vanhan pahvilaatikon ja avasin sen patjaksi. Ja niin kävin siihen makaamaan litimärissä vaatteissani.
Aamukahdeksan jälkeen muut palasivat. Eivätkä edes olleet nähneet kilpikonnia.
Houkuttelisko sua viettää yö rannalla? Mieti uudestaan
