Torstai 18.9.

Koulujen alkaminen oli raskasta. Vaihtoprosessin stressit purkautui perille päästyä ja ensimmäiset päivät tuntui tosi rankoilta. Koti-ikävä oli suuri, pienetkin ongelmat tuntui maailman lopuilta ja olo töissä oli turhautunut. Asioita kaunistelematta voinkin kertoa, että useaan otteeseen epäilytti koko reissu. Päälle painoi myös suuri univelka ja muutamalla banaanilla kuitatut illalliset.

Mutta sitten vähän koulusta. Olen töissä Nursery 2C:llä apuopettajana. Oppilaita on 21, 9 tyttöä ja 12 poikaa. Ikää lapsilla on 2-4 vuoden verran. Englannin taito on aika heikkoa, osalla täysin olematonta. Alkuun kielimuuri tuntuikin raskaalta ja rajoittavalta. Sitten tapasin vuotta vanhempia lapsia ja hämmästyin heidän kielitaidosta. Tapaaminen valoi uskoa siihen, että lapset oppivat kielen nopeasti. Samalla oma twi kehittyy ja "istu alas" tuleekin jo itsestään twiksi.

Nimestään huolimatta koulu ei ole sen uskonnollisempi kuin muutkaan koulut. Uskonto on maan kulttuurissa isossa roolissa ja näkyy siksi kaikkialla arjessa. Ateismia ei ymmärretä ja helpommalla pääsekiin vakuuttelemalla olevansa kristitty. Kirkko tekee maassa myös tärkeää valistus- ja hyväntekeväisyystyötä. Lisäksi uskonto yhdistää kansaa. Uskonto myös pelastaa, kuten Nicolen kanssa kerran hautajaisissa saimme kokea. Kun oppaamme oli aivan kännissä, absolutisti pastori auttoi meidät turvallisesti takaisin hostellille. Aamen!

Luokan opettaja Madame Irene on ankara. Hän on aiemmin opettanut vain vanhempia oppilaita, joka näkyy hänen odotuksissaan. Leikkejä ei leikitä ja laulujakin on tosi harvoin. Yleensä päivä kuluukin aakkosia opetellessa ja "aivottomassa" toistossa. Tuntuu, etteivät lapset edes ymmärrä mitä toistavat. Kuten tässä maassa yleisesti, keppi on jatkuvassa ja kovassa käytössä. Kuria pidetäänkin yllä uhkauksilla ja lyönneillä. Se on raskasta katsottavaa, mutta koitan pitää mielessä, että olen täällä tarjoamassa opettajille esimerkkiä vaihtoehtoisista kurinpitomenetelmistä, sekä antamalla lapsille esikuvan aikuisesta, joka ei hallitse pelolla. Tosin tällä hetkellä lapset eivät tahdo ottaa ohjeitani
todesta, koska mä en lyö, vaikka ne ei tottelisikaan.

Tilanne saattaa siirtyä sekunneissa täydellisesti käyttäytyvistä enkeleistä sekasorroksi. Toisinaan ei voi kuin istua alas ja nauraa. Keskiviikon aamupalalla 3 lasta itki, 2 nukkui, 2 oli pudottanut riisinsä lattialle ja söi sitä sieltä, 1 tanssi pöydällä, 4 tappeli, 1 kiersi maistamassa jokaisen ruoasta, 1 oli ilman housuja, 1 yritti pyyhkiä nenää hameen helmaan, muttei yltänyt ja pikaisen laskutoimituksen perusteella 1 oli kateissa.

Arki on lähtenyt siis hiljalleen rullaamaan. Koulupäivät on raskaita ja iltapäivisin olen nukkunut paljon. Onneksi mun kämppikset on tosi mukavia ja yhteiselo kivaa. Pienet onnistumisen hetket antaa uskoa siitä, että kyllä tämä arki tästä pian alkaa helpottamaan. Ajan ja huomion antaminen lapsille vaikuttaa nyt jo tuottavan tuloksia. Olo tulevaisuuden suhteen on siis optimistinen. Ensimmäisen viikon olen lähinnä tarkkaillut sivusta ja totutellut paikallisiin tapoihin. Lueskelin myös muutamia artikkeleita kolmivuotiaan kehityksestä, sosiaalisesta kasvusta ja oppimisvalmiuksista. Lisäksi kertailin englannin kielisiä lasten lauluja. Ensi viikolla lähdenkin toteuttamaan muutamia projekteja luokassa. Suunnitelmissa olisi mm. aloittaa käsienpesukampanja! Madame Irene on myös antanut mulle hiljalleen enemmän tilaa esimerkiksi laulattaa lapsia.

Parasta päivissä on ehkä koulubussimatkat. Noin 2,5h kestävä reissu on kuin miljoonan markan sightseeing-ajelu. Lapsia koteihinsa vietäessä ikkunasta saa nähdä sademetsää, slummia, kalliita huviloita, toreja ja jos jonkinmoista putiikkia. Paikallisen "levitä kaikki mitä myyt kadun varteen" -tavan vuoksi reissu on myös erinomainen ikkunaostoskierros. On niin paljon, mitä haluan ostaa! Onneksi rahaa on säästetty pitkään, hinnat on halvat ja kuluttaminen kerrankin eettisesti oikein. Ostamalla kadun varrelta köyhältä naiselta ihonvärini vuoksi hieman ylihinnoiteltuja appelsiineja, tuen häntä ja hänen perhettään ja koko yhteisöä. Suomessa raha menisi jollekin ylikansalliselle megakonsernille.

Koulu ja meidän kämppä on tosi hyvällä sijainnilla. Kävellen pääsee ostamaan kaikki perustarpeet ja esimerkiksi käymään internetkahvilassa (tosin nyt ollaan käytetty itse ostettuja modeemitikkuja). Trotrolla pääsee alle kymmenessä minuutissa Atonsuun, josta voi ostaa sitten jo suunnilleen kaikkea. Torstaina me ostettiinkin mm. käytetyn elektronisen lieden (7€), siivousvälineitä (päätettiin pitää torstaisin siivouspäivä), sekä kävimme postissa. Kumasin keskustorille pääsee meiltä n. 20 minuutissa, riippuen toki liikenteestä. Silti on ihanaa asua vähän sivummassa, sillä alue on rauhaisa ja turvallinen.

Henry on usein aika pihalla

Maiju, Ann-Sofie ja mä

Menoa koulubussissa

Maijun kanssa suihkussa sateessa

Lounas

Ruoan jakoa lounaalla

Tytöt harjoittelee A-kirjainta

Lukujärjestys, jota ei kyllä koskaan noudateta

Koulun oppilas

Koulun oppilaita

Välitunteja ei ole, mutta koulun jälkeen piha täyttyy lapsista

Mun luokka

Iloa liukumäessä

Koulun lapsia

Meidän koulu

Koulubussin odottelua

Meidän asunnon yksi asukki

Sunnuntai 14.9.

Odottelu oli raskasta. Kommunikaatio Ghanan ICYE:n kanssa takkuili aika pahasti ja viikko oli henkisesti ja fyysisesti raskas. Ruoan hankkiminen oli hankalaa. Koulujen alettua elämä hostellilla hiljeni. Huonekaverit viettivät päivänsä luennoilla, Nicole ja mä puhelua odotellen.
Vihdoin perjantaina se tuli. Meille oli löydetty uudet kohteet. Nicole suuntasi takaisin Madinan lähettyville, mutta uuteen projektiin. Mä sen sijaan suuntaisin kohti Kumasia! Ihanaa!
Koulu johon nyt menen on nimeltään Christlove Educational Complex. Samassa koulussa on vapaaehtoisina suomalainen Maiju ja saksalainen Ann-Sofie. Tulen asumaan niiden
kanssa yhdessä asunnossa, joka sijaitsee koulun yhteydessä. Pikainen puhelu Maijulle kertoi, että olosuhteet on mainiot. Mulla tulee olemaan oma makuuhuone ja oma kylppäri, tosin Maijun ja Ann-Sofien huoneen vessa ei toimi, joten mun tulee toistaiseksi olemaan kaikkien käytössä. Ei se mitään. Ajatus juoksevasta vedestä, pulpeteilla varustetuista luokista ja ehjästä katosta vei mut jo hurmioon.
Nicole muutti lauantaina ja mä sunnuntaina. Vailla mitään osoitetta, ohjetta tai puhelinnumeroa lähdin seikkailemaan rinkka selässä kohti Kumasia. Reissuun mahtui stressiä, pelkoa, paljon neuvon kyselyjä, kuoppaisia teitä ja yksi pieni itku, mutta selvisin lopulta kuuden tunnin kuluttua perille ehjänä. Nyt nukkumaan (omaan parisänkyyn!) painuukin erittäin väsynyt, mutta onnellinen vapaaehtoinen. Aamulla alkaa koulu!

Keskiviikko 10.9.

Oltiin Nicolen kanssa eilen ICYE Ghanan toimistolla ja saatiin lupa projektin vaihtamiseen. Tämä uutinen oli suuri helpotus meille kummallekin. Asumme nyt ainakin reilu viikon vielä hostellilla odotellen tietoja uusista kohteistamme. Onneks porukka hostellilla on aivan mahtavaa ja elo leppoisaa!

Hostelli sijaitsee lähellä lentokenttää ja on edullinen. Tästä syystä yhden yön viettäviä tulevia ja lähteviä vapaaehtoisia majoittuu täällä paljon. Eilen illalla tutustuin tanskalaiseen, ruotsalaiseen ja brittiläiseen vapaaehtoiseen, jotka tulivat eri puolilta Ghanaa ja olivat nyt kaikki matkalla takas kotia kohti. Istutiin iltaa sisäpihalla jutellen vapaaehtoistyön hyödyistä ja haitoista. Keskustelu venähti aamu neljään asti, mutta antoi kyllä paljon ajattelemisen aihetta. Niimpä nyt jaan teille vähän pohdintojani aiheesta.

Vapaaehtoistyöhän on kunnioitettavaa ja hienoa, eikö? Mutta saako vapaaehtoistöihin lähtevä toivoa reissusta itsellensä etuja? Mikä oikeastaan on hyvä syy lähteä vapaaehtoistöihin? Onko vapaaehtoistyö aina hyvästä? Entä antaako vapaaehtoistyö vain oikeutuksen välinpitämättömälle loppuelämälle? Ja onko vapaaehtoistyö vain rikkaiden länsimaalaisten oikeus?

Olen rehellinen. En tehnyt päätöstä vapaaehtoistöihin lähtemisestä pelkästään auttaakseni vähäosasia lapsia. Olin myös itsekäs. Halusin kokemuksia ja uutta näkökulmaa elämään. Halusin myös tuntea ylpeyttä, että olisin tehnyt jotain oikeasti hyvää tässä maailmassa. Uskon, että ihminen on perimmäiseltä luonteeltaa itsekäs. Hän tekee päätökset oman etunsa nimissä. Lähtemällä vapaaehtoistöihin hän pyrkii saamaan mielihyvää. Kysymys piileekin siinä, miten hän tämän mielihyvän haluaa saada. Itse toivon pystyväni konkreettisesti auttamaan ja ilahduttamaan lapsia, jotka apuani tarvitsevat. Ja toivon, että tämä auttaminen on minulle palkitsevaa ja siten saan siitä
mielihyvää. Olenko siis itsekäs?

Toivon reissusta myös itselleni etuja työnhaussa. Unelma-ammattini olisi voittoatavoittelemattomassa järjestössä. Kokemus vapaaehtoistyöstä kehitysmaassa luetaan allalla aivan selkeästi eduksi. Teen siis vapaaehtoistöitä myös oman urani vuoksi. Onko tämä väärin? Toivon pääseväni töihin, jossa voin tehdä lisää hyvää ja auttaa uusia ihmisiä. Jos tähän työhön pääseminen vaatii minulta auttamista, eikä tilanne ole vain win/win?

Silti on toki myös väärät syyt lähteä vapaaehtoistöihin. Brittiläinen vapaaehtoinen kertoi, että hänen kotimaassaan on lähes mahdotonta löytää työpaikkaa ellei ole kokemusta vapaaehtoistöistä tai yliopiston urheiluharrastuksista. Eli jos et ole urheilullinen, sinun on käytännössä pakko tehdä vapaaehtoistöitä. Pakostakin lähtenyt vapaaehtoinen voi silti oikeasti tehdä hyvää ja tärkeää työtä. Toisaalta hän voi myös aiheuttaa enemmän hallaa kuin hyötyä. Vai mitenköhän orpo lapsi reagoi auttajaan, josta huokuu epävarmuus ja fiilisi siitä, ettei hän oikeasti olisi täällä ellei olisi pakko. Tällainen kokemus saattaa traumatisoida sekä lasta, että vapaaehtoistyöntekijää. Kuka silloin siis hyötyy?

On myös vapaaehtoisia, jotka lähtevät reissuun vain oman itsensä takia. Lopputuloksessa ei niin väliä, kunhan itse kokee sielunpuhdistuksen ja saa hyvän omatunnon loppuelämäksi. Äkkiseltään kyseinen tapaus tuntuu vastenmieliseltä. Kyse on enemmänkin hyväksikäyttö- kuin auttamissuhteesta. Kyseinen vapaaehtoinen voi silti oikeasti antaa apua tarvitseville. Onko tämä silloinkin tuomittavaa? Pyhittääkö lopputulos syyt?

Mua on lähiaikoina myös askarruttanut paljon kysymys siitä, saako vapaaehtoinen valittaa olosuhteistaan. Katoaako silloin koko systeemin idea? Tekeekö se vapaaehtoistyöstä vapaaehtoisturismia? Maksammeko siitä, että pääsisimme auttamaan sen verran kun itselle sopii sellaisissa oloissa kun itselle sopii? Vai vaatiiko vapaaehtoistyö aina radikaalia "koko pakettia"? Toki he, ketkä apua oikeasti eniten tarvitsevat, ovat juuri niitä köyhimmissä olosuhteissa asuvia. Vaatiiko
vapaaehtoistyö siis näiden olojen sietämistä? Mielestäni on inhimillistä, että rikkaista länsimaisista olosuhteista tuleva vapaaehtoinen kammoksuu ajatusta sähköttömästä ja vedettömästä savimajasta, jossa ei ole yhteistä kieltä eikä yhteyksiä. Ideaalissa maailmassa kaikki pystyisivät siihen, mutta realistisesti se on musta liikaa vaadittu kaikilta vapaaehtoisilta. Tämän vuoksi on olemassa erilaisia ohjelmia, organisaatioita ja tapoja tehdä vapaaehtoistyötä. Tämä mahdollistaa valitsemaan itselle sopivan "tason" vapaaehtoistyölle. Toki tämä on itsekästä, mutta uskon, että ilman kyseistä systeemiä vapaaehtoistyöntekijöide määrä romahtaisi. Vapaaehtoiselta ei voi vaatia liikoja, mutta myöskään vapaaehtoinen ei voi vaatia liikoja. Kahden vieraan kulttuurin kohtaaminen vaatiikin kompromisseja ja myönnytyksiä kummaltakin puolelta onnistuakseen. Ja parhaimmillaan kumpikin osapuoli voi oppia näistä kompromisseista.

Entä riittääkö yksi vapaaehtoisreissu? Onko tekopyhää viettää kuukausi, puoli vuotta tai jopa vuosi lasten kanssa, itkeä heidän kohtaloaan, auttaa heitä parhaansa mukaan ja sitten palata kotiin ja olla koskaan tekemättä mitään heidän hyväkseen uudestaan? Onko auttamissuhteesta luotava sitova loppuelämäksi? Onko väärin jatkaa samaa elämää, jonka jätti? Tottakai ideaalissa tilanteessa jokainen vapaaehtoinen jatkaisi suhdetta projektinsa kanssa vuosia eteenpäin. Tämä on kuitenkin epärealistista. Osa niin tekee ja hienoa heille. Osa ei ja ymmärrettävää heiltä. Eikö ole kuitenkin parempi tuoda lapsille hymy vain puolen vuoden ajan, kuin ei koskaan? Onnistunut vapaaehtoistyöjakso avartaa maailmankuvaa ja antaa uusia näkökulmia pohdittavaksi valintoja tehdessä. Täsmälleen samaan elämään on mielestäni mahdotonta palata. Toisia reissu muuttaa varmasti enemmän kuin toisia, mutta jokaiseen se jättää jäljen. Ja vaikka en koskaan palaisikaan tänne, toivon reissun antavan mulle työkaluja auttaa ihmisiä paremmin tulevassa työssäni ja tehdä parempia valintoja esimerkiksi kuluttajana.

Vapaaehtoistyö on mielestäni etuoikeus. Tämä etuoikeus on pääasiassa vain rikkailla länsimaissilla. Silti tarve tehdä hyvää ja nähdä maailmaa on varmasti universaali. Miksei siis Ghanalainen voisi haluta vapaaehtoistöihin Suomeen? Pitääkö vapaaehtoisella olla jokin taito, jota autettavalla kohteella ei itsellään ole? Voiko ainoastaan länsimaiset neuvoa kehitysmaita nykyaikaisemmissa kasvatus- ja koulutusmetodeissa? Missä me länsimaalaiset oikeastaan edes tarvitsemme apua? Kuka "väärään suuntaan" menevästä vapaaehtoistyöstä oikeastaan hyötyy? Mä uskon, että ulkomaille sijoittuvan vapaaehtoistyön hyöty ei ole mitattavissa vain työtehtävissä. Suurin etu on kahden eri kulttuurin kohtaaminen. Vapaaehtoistyöntekijä vie kohdemaahan, että tuo kohdemaasta arvoja, asenteita ja tapoja. Ja juuri tämä ehkäisee sosiaalisia ongelmia, kuten rasismia, ennakkoluuloja ja eriarvoisuutta. Tämä kulttuurinen vaihto ei ole sidottuna siihen mistä vapaaehtoinen tulee.

Olen itse vapaaehtoisen kansainvälisen ICYE-järjestön kautta. Kyseisen järjestön kautta maksan reissusta hieman enemmän, kuin vaihtoehtoisten järjestöjen kautta olisin maksanut. Mutta syy tähän piilee vastavuoroisuusperiaatteessa. Rikkaasta ja kalliista länsimaasta tuleva maksaa reissusta enemmän, kuin köyhästä ja halvasta kehitysmaasta tuleva. Täten mahdollistetaan se, että myös köyhemmistä oloista tulevilla on varaa lähteä vapaaehtoistöihin. Vapaaehtoistyöstä tehdään mahdollisimman monen etuoikeus.

Koska loppujen lopuksi, vapaaehtoistyö on tosi kivaa kaikille osapuolille.

Maanantai 7.9.

Olen oppinut...
-Ylittämään moottoritien juoksemalla autojen välistä
-Kantamaan ämpärillistä vettä pääni päällä
-Tinkimään
-Pesemään hiukset vain muutamalla litralla vettä
-Nukkumaan sikeästi, vaikka samassa huoneessa huutaa viisi paikallista
-Juomaan vettä muovipussista

En ole vielä oppinut..
-Ghanalaista kättelyä
-Olemaan sinut torakoiden kanssa
-Olemaan käyttämättä vasenta kättä
-Sietämään tulisia ruokia

Ikävöin Suomesta...
-Perhettä ja ystäviä
-Eurooppalaista ruokaa (pizza ja sipsit!!)
-Lämpimiä suihkuja
-Kylmiä öitä
-Hiljaisuutta ja omaa rauhaa
-Tilavia busseja
-Hyviä tyynyjä
-Pyykinpesukonetta

Rakastan Ghanassa...
-Kulttuuria
-Maailman parasta ananasta
-Merta
-Värejä

En pidä Ghanassa...
-Kanan mahalaukusta
-Bankusta
-Sähkökatkoista
-Aikasista aamuista
-Huonetoverini 24/7 soivasta ainoastaan 12 kappaletta sisältävästä soittolistasta

Olen iloinen siitä, että...
-Sain tänään skypettää lähes puolitoista tuntia hyvän ystävän kanssa
-Toin mukanani superliimaa ja jesaria
-Olen saanut uusia ystäviä
-Puhelimessani on netti
-Mun hyttysverkko on pystytettävä, eikä seinään/kattoon kiinnitettävä
-Tänä aamuna suihkuista tuli vettä
-Saan viettää tässä maassa vielä 5 ja puoli kuukautta
-Sain nähdä videopuhelussa meidän koiran Jedin

Bankun valmistusta.

Lauantai 6.9.

Ihanaa päästä suihkuun! Ihanaa olla heräämättä kukon laulun aikaan (kirjaimellisesti)! Ihanaa nähdä ihmisiä! Ihanaa olla kaupungissa!
Hostellin pitäjä Kwame vei Nicolen ja mut lauantaina nähtävyyskierrokselle. Kiersimme Accraa trotrolla ja kävellen. Aurinko paistoi ja kaupunki oli värikäs.
Ruoaksi söin ensimmäistä kertaa täällä ollessani eurooppalaista ruokaa: kanahampurilaisen ja ranskalaisia. Nam! Se oli kyllä paikallisella hintatasolla kallista, mutta mulle 3€ ei onneksi keventänyt kukkaroa liikaa. ¨
Alan myös oppia tinkimään paremmin!

Pelailua hostellilla.

Kwame ja mä ja joku Ghanan kuolleista presidenteistä, mutten muista kuka.

Osun ranta ja takana Accran orjalinna.

Itsenäisyysaukio.

Ainoastaan presidentti saa ajaa tuosta ali.

En ole koskaan ollut yhtä onnellinen kanahampurilaisesta.

Perjantai 5.9.

Viikko ei ole ollut mitään ruusuilla tanssimista. Muutimme saksalaisen Nicolen kanssa tiistaina isäntäperheeseen. Asumme samalla tontilla koulun kanssa, jossa aiomme opettaa ensi viikosta lähtien. Perhe on köyhä ja täten majoituksen olosuhteet alkeelliset. Hostellin kylmät toisinaan toimivat suihkut tuntuvat luksukselta.
Nicolella on ongelmia hygienatason suhteen, sillä hänellä ei ole maaseutuolosuhteisiin tarvittavia rokotuksia ja vakuutuksia. Itselle eniten vaikeuksia tuottaa eristyneisyys. Lähimpään Adentan kylään menee trotrolla (paikallinen bussin tapainen kulkuneuvo) puoli tuntia, Madinan kaupunkiin yli tunti ja Accraan yli kolme tuntia. Kotona on turha edes haaveilla internetistä, kun puhelinverkkokaan ei kata taloamme.
Sekä Nicole, että minä sairastuimme kotona nopeasti. Lähdimmekin siksi ainakin viikonlopuksi omilla rahoilla takaisin Accraan hostelliin. Accrassa pääsimme myös käymään lääkärissä. Mainitsemieni ongelmien lisäksi ilmeni valitettavasti muitakin. Näiden kaikkien vuoksi pyrimme selvittämään mahdollisuutta vaihtaa projektia.

Mun herätyskello.

Meidän kodin keittiö.

Yksi kotipihan lukemattomista asukeista.

Pari asukkia lisää.

Pihallamme kasvavia plantaaneja.

Larris Academy -koulu.

Tiistai 2.9.

Viikon mittainen aloitusleiri meni tosi nopeasti. Leiri pidettiin lähellä Accran keskustaa, Osun kaupunginosassa sijaitsevassa hostellissa. Meitä oli 3 suomalaista, 1 sveitsiläinen, 1 itävaltalainen ja 11 saksalaista. Majoitumme seitsemän hengen huoneissa ja rakennuksesta löytyy myös vessat ja toisinaantoimivat jääkylmää vettä sylkevät suihkut. Leirillä pohdittiin vapaaehtoisen roolia, pelkoja ja toiveita. Lisäksi meillä oli twin kielen kurssi. Kieli on melko haastava, mutta osaan sitä jo vähän. Me ka twi kakra.
Saimme myös paikalliset nimet. Ensimmäinen nimi kertoo minä viikonpäivänä on syntynyt ja toinen nimi on siksi, että aika moni on syntynyt samana päivänä. Mun nimi on Abenaa Pokua. Tai twiksi: Me din de Abenaa Pokua. Nimenantoseremoniassa rukoiltiin ja juotiin lasillinen jotain
tosi vahvaa alkoholia. Kyyneleet virtasi, mutta oli hauskaa! Nimestä on myös hyötyä. Paikalliset on ihan innoissaan, kun tervehdin twiksi ja vielä enemmän riemuissaan, kun kerron paikallisen nimeni. Tällä tavoin saa usein myös hintoja laskettua torilla.
Ensimmäisen viikon perusteella vuodesta on tulossa mahtava. Ghanalaiset ovat mielettömän ystävällisiä ja kulttuuri on avoin ja iloinen. Mulla on vielä monta uutta tapaa opittavana (esimerkiksi matkalla vessaan ei saa tervehtiä). Onneksi paikalliset antavat anteeksi obrunin, eli valkoihoisen, virheet. Hankalinta on muistaa olla käyttämättä vasenta kättä. Vasen käsi on "likainen" niin käytännössä kuin symbolisessa merkityksessä. Oikealla kädellä syödään (sormin, ei haarukalla!), sekä viittilöidän ja tervehditään.
Ihonväri herättää kyllä huomita. Autot tööttäilevät ja ihmiset tuijottavat. Suurin osa on kuitenkan avoimen kiinnostuneita ja kosintapyyntöjäkin olen saanut. Meille yritettiin myös kaupitella kaikkea, sillä valkoisina olemme tietysti miljonäärejä.
Haaveet rikkaasta elämästä on kuitenkin kaukaiset, sillä heti ensimmäisenä viikkona onnistuin rikkomaan mun läppärin ja kaikki kolme tuomaani kännykkää. Onneksi asioilla on tapana järjestyä ja sain sovittua uusien hankkimisen melko kätevästi.
Viimeisenä vielä pakko vähän kehuskella: olen oppinut kantamaan vatia pään päällä! Jos vadissa on tavaraa (ei nestettä) osaan jopa juosta ja hyppiä. Veden kanssa se on astetta vaikeampaa, mutta käveleminen onnistuu kyllä. Ihan mahtavaa!

Meidän hyttysverkkoinen huone.

Paikallisia nimiä viikonpäivien mukaan.

Lisko!

Sormin syötävää ruokaa ja vettä muovipussissa.

Martinan kanssa baarissa perjantaina.

Fabiennen kanssa owaren pelailua.

Harjoitus tekee mestarin!