Keskiviikko 10.9.

Oltiin Nicolen kanssa eilen ICYE Ghanan toimistolla ja saatiin lupa projektin vaihtamiseen. Tämä uutinen oli suuri helpotus meille kummallekin. Asumme nyt ainakin reilu viikon vielä hostellilla odotellen tietoja uusista kohteistamme. Onneks porukka hostellilla on aivan mahtavaa ja elo leppoisaa!

Hostelli sijaitsee lähellä lentokenttää ja on edullinen. Tästä syystä yhden yön viettäviä tulevia ja lähteviä vapaaehtoisia majoittuu täällä paljon. Eilen illalla tutustuin tanskalaiseen, ruotsalaiseen ja brittiläiseen vapaaehtoiseen, jotka tulivat eri puolilta Ghanaa ja olivat nyt kaikki matkalla takas kotia kohti. Istutiin iltaa sisäpihalla jutellen vapaaehtoistyön hyödyistä ja haitoista. Keskustelu venähti aamu neljään asti, mutta antoi kyllä paljon ajattelemisen aihetta. Niimpä nyt jaan teille vähän pohdintojani aiheesta.

Vapaaehtoistyöhän on kunnioitettavaa ja hienoa, eikö? Mutta saako vapaaehtoistöihin lähtevä toivoa reissusta itsellensä etuja? Mikä oikeastaan on hyvä syy lähteä vapaaehtoistöihin? Onko vapaaehtoistyö aina hyvästä? Entä antaako vapaaehtoistyö vain oikeutuksen välinpitämättömälle loppuelämälle? Ja onko vapaaehtoistyö vain rikkaiden länsimaalaisten oikeus?

Olen rehellinen. En tehnyt päätöstä vapaaehtoistöihin lähtemisestä pelkästään auttaakseni vähäosasia lapsia. Olin myös itsekäs. Halusin kokemuksia ja uutta näkökulmaa elämään. Halusin myös tuntea ylpeyttä, että olisin tehnyt jotain oikeasti hyvää tässä maailmassa. Uskon, että ihminen on perimmäiseltä luonteeltaa itsekäs. Hän tekee päätökset oman etunsa nimissä. Lähtemällä vapaaehtoistöihin hän pyrkii saamaan mielihyvää. Kysymys piileekin siinä, miten hän tämän mielihyvän haluaa saada. Itse toivon pystyväni konkreettisesti auttamaan ja ilahduttamaan lapsia, jotka apuani tarvitsevat. Ja toivon, että tämä auttaminen on minulle palkitsevaa ja siten saan siitä
mielihyvää. Olenko siis itsekäs?

Toivon reissusta myös itselleni etuja työnhaussa. Unelma-ammattini olisi voittoatavoittelemattomassa järjestössä. Kokemus vapaaehtoistyöstä kehitysmaassa luetaan allalla aivan selkeästi eduksi. Teen siis vapaaehtoistöitä myös oman urani vuoksi. Onko tämä väärin? Toivon pääseväni töihin, jossa voin tehdä lisää hyvää ja auttaa uusia ihmisiä. Jos tähän työhön pääseminen vaatii minulta auttamista, eikä tilanne ole vain win/win?

Silti on toki myös väärät syyt lähteä vapaaehtoistöihin. Brittiläinen vapaaehtoinen kertoi, että hänen kotimaassaan on lähes mahdotonta löytää työpaikkaa ellei ole kokemusta vapaaehtoistöistä tai yliopiston urheiluharrastuksista. Eli jos et ole urheilullinen, sinun on käytännössä pakko tehdä vapaaehtoistöitä. Pakostakin lähtenyt vapaaehtoinen voi silti oikeasti tehdä hyvää ja tärkeää työtä. Toisaalta hän voi myös aiheuttaa enemmän hallaa kuin hyötyä. Vai mitenköhän orpo lapsi reagoi auttajaan, josta huokuu epävarmuus ja fiilisi siitä, ettei hän oikeasti olisi täällä ellei olisi pakko. Tällainen kokemus saattaa traumatisoida sekä lasta, että vapaaehtoistyöntekijää. Kuka silloin siis hyötyy?

On myös vapaaehtoisia, jotka lähtevät reissuun vain oman itsensä takia. Lopputuloksessa ei niin väliä, kunhan itse kokee sielunpuhdistuksen ja saa hyvän omatunnon loppuelämäksi. Äkkiseltään kyseinen tapaus tuntuu vastenmieliseltä. Kyse on enemmänkin hyväksikäyttö- kuin auttamissuhteesta. Kyseinen vapaaehtoinen voi silti oikeasti antaa apua tarvitseville. Onko tämä silloinkin tuomittavaa? Pyhittääkö lopputulos syyt?

Mua on lähiaikoina myös askarruttanut paljon kysymys siitä, saako vapaaehtoinen valittaa olosuhteistaan. Katoaako silloin koko systeemin idea? Tekeekö se vapaaehtoistyöstä vapaaehtoisturismia? Maksammeko siitä, että pääsisimme auttamaan sen verran kun itselle sopii sellaisissa oloissa kun itselle sopii? Vai vaatiiko vapaaehtoistyö aina radikaalia "koko pakettia"? Toki he, ketkä apua oikeasti eniten tarvitsevat, ovat juuri niitä köyhimmissä olosuhteissa asuvia. Vaatiiko
vapaaehtoistyö siis näiden olojen sietämistä? Mielestäni on inhimillistä, että rikkaista länsimaisista olosuhteista tuleva vapaaehtoinen kammoksuu ajatusta sähköttömästä ja vedettömästä savimajasta, jossa ei ole yhteistä kieltä eikä yhteyksiä. Ideaalissa maailmassa kaikki pystyisivät siihen, mutta realistisesti se on musta liikaa vaadittu kaikilta vapaaehtoisilta. Tämän vuoksi on olemassa erilaisia ohjelmia, organisaatioita ja tapoja tehdä vapaaehtoistyötä. Tämä mahdollistaa valitsemaan itselle sopivan "tason" vapaaehtoistyölle. Toki tämä on itsekästä, mutta uskon, että ilman kyseistä systeemiä vapaaehtoistyöntekijöide määrä romahtaisi. Vapaaehtoiselta ei voi vaatia liikoja, mutta myöskään vapaaehtoinen ei voi vaatia liikoja. Kahden vieraan kulttuurin kohtaaminen vaatiikin kompromisseja ja myönnytyksiä kummaltakin puolelta onnistuakseen. Ja parhaimmillaan kumpikin osapuoli voi oppia näistä kompromisseista.

Entä riittääkö yksi vapaaehtoisreissu? Onko tekopyhää viettää kuukausi, puoli vuotta tai jopa vuosi lasten kanssa, itkeä heidän kohtaloaan, auttaa heitä parhaansa mukaan ja sitten palata kotiin ja olla koskaan tekemättä mitään heidän hyväkseen uudestaan? Onko auttamissuhteesta luotava sitova loppuelämäksi? Onko väärin jatkaa samaa elämää, jonka jätti? Tottakai ideaalissa tilanteessa jokainen vapaaehtoinen jatkaisi suhdetta projektinsa kanssa vuosia eteenpäin. Tämä on kuitenkin epärealistista. Osa niin tekee ja hienoa heille. Osa ei ja ymmärrettävää heiltä. Eikö ole kuitenkin parempi tuoda lapsille hymy vain puolen vuoden ajan, kuin ei koskaan? Onnistunut vapaaehtoistyöjakso avartaa maailmankuvaa ja antaa uusia näkökulmia pohdittavaksi valintoja tehdessä. Täsmälleen samaan elämään on mielestäni mahdotonta palata. Toisia reissu muuttaa varmasti enemmän kuin toisia, mutta jokaiseen se jättää jäljen. Ja vaikka en koskaan palaisikaan tänne, toivon reissun antavan mulle työkaluja auttaa ihmisiä paremmin tulevassa työssäni ja tehdä parempia valintoja esimerkiksi kuluttajana.

Vapaaehtoistyö on mielestäni etuoikeus. Tämä etuoikeus on pääasiassa vain rikkailla länsimaissilla. Silti tarve tehdä hyvää ja nähdä maailmaa on varmasti universaali. Miksei siis Ghanalainen voisi haluta vapaaehtoistöihin Suomeen? Pitääkö vapaaehtoisella olla jokin taito, jota autettavalla kohteella ei itsellään ole? Voiko ainoastaan länsimaiset neuvoa kehitysmaita nykyaikaisemmissa kasvatus- ja koulutusmetodeissa? Missä me länsimaalaiset oikeastaan edes tarvitsemme apua? Kuka "väärään suuntaan" menevästä vapaaehtoistyöstä oikeastaan hyötyy? Mä uskon, että ulkomaille sijoittuvan vapaaehtoistyön hyöty ei ole mitattavissa vain työtehtävissä. Suurin etu on kahden eri kulttuurin kohtaaminen. Vapaaehtoistyöntekijä vie kohdemaahan, että tuo kohdemaasta arvoja, asenteita ja tapoja. Ja juuri tämä ehkäisee sosiaalisia ongelmia, kuten rasismia, ennakkoluuloja ja eriarvoisuutta. Tämä kulttuurinen vaihto ei ole sidottuna siihen mistä vapaaehtoinen tulee.

Olen itse vapaaehtoisen kansainvälisen ICYE-järjestön kautta. Kyseisen järjestön kautta maksan reissusta hieman enemmän, kuin vaihtoehtoisten järjestöjen kautta olisin maksanut. Mutta syy tähän piilee vastavuoroisuusperiaatteessa. Rikkaasta ja kalliista länsimaasta tuleva maksaa reissusta enemmän, kuin köyhästä ja halvasta kehitysmaasta tuleva. Täten mahdollistetaan se, että myös köyhemmistä oloista tulevilla on varaa lähteä vapaaehtoistöihin. Vapaaehtoistyöstä tehdään mahdollisimman monen etuoikeus.

Koska loppujen lopuksi, vapaaehtoistyö on tosi kivaa kaikille osapuolille.

Maanantai 7.9.

Olen oppinut...
-Ylittämään moottoritien juoksemalla autojen välistä
-Kantamaan ämpärillistä vettä pääni päällä
-Tinkimään
-Pesemään hiukset vain muutamalla litralla vettä
-Nukkumaan sikeästi, vaikka samassa huoneessa huutaa viisi paikallista
-Juomaan vettä muovipussista

En ole vielä oppinut..
-Ghanalaista kättelyä
-Olemaan sinut torakoiden kanssa
-Olemaan käyttämättä vasenta kättä
-Sietämään tulisia ruokia

Ikävöin Suomesta...
-Perhettä ja ystäviä
-Eurooppalaista ruokaa (pizza ja sipsit!!)
-Lämpimiä suihkuja
-Kylmiä öitä
-Hiljaisuutta ja omaa rauhaa
-Tilavia busseja
-Hyviä tyynyjä
-Pyykinpesukonetta

Rakastan Ghanassa...
-Kulttuuria
-Maailman parasta ananasta
-Merta
-Värejä

En pidä Ghanassa...
-Kanan mahalaukusta
-Bankusta
-Sähkökatkoista
-Aikasista aamuista
-Huonetoverini 24/7 soivasta ainoastaan 12 kappaletta sisältävästä soittolistasta

Olen iloinen siitä, että...
-Sain tänään skypettää lähes puolitoista tuntia hyvän ystävän kanssa
-Toin mukanani superliimaa ja jesaria
-Olen saanut uusia ystäviä
-Puhelimessani on netti
-Mun hyttysverkko on pystytettävä, eikä seinään/kattoon kiinnitettävä
-Tänä aamuna suihkuista tuli vettä
-Saan viettää tässä maassa vielä 5 ja puoli kuukautta
-Sain nähdä videopuhelussa meidän koiran Jedin

Bankun valmistusta.

Lauantai 6.9.

Ihanaa päästä suihkuun! Ihanaa olla heräämättä kukon laulun aikaan (kirjaimellisesti)! Ihanaa nähdä ihmisiä! Ihanaa olla kaupungissa!
Hostellin pitäjä Kwame vei Nicolen ja mut lauantaina nähtävyyskierrokselle. Kiersimme Accraa trotrolla ja kävellen. Aurinko paistoi ja kaupunki oli värikäs.
Ruoaksi söin ensimmäistä kertaa täällä ollessani eurooppalaista ruokaa: kanahampurilaisen ja ranskalaisia. Nam! Se oli kyllä paikallisella hintatasolla kallista, mutta mulle 3€ ei onneksi keventänyt kukkaroa liikaa. ¨
Alan myös oppia tinkimään paremmin!

Pelailua hostellilla.

Kwame ja mä ja joku Ghanan kuolleista presidenteistä, mutten muista kuka.

Osun ranta ja takana Accran orjalinna.

Itsenäisyysaukio.

Ainoastaan presidentti saa ajaa tuosta ali.

En ole koskaan ollut yhtä onnellinen kanahampurilaisesta.

Perjantai 5.9.

Viikko ei ole ollut mitään ruusuilla tanssimista. Muutimme saksalaisen Nicolen kanssa tiistaina isäntäperheeseen. Asumme samalla tontilla koulun kanssa, jossa aiomme opettaa ensi viikosta lähtien. Perhe on köyhä ja täten majoituksen olosuhteet alkeelliset. Hostellin kylmät toisinaan toimivat suihkut tuntuvat luksukselta.
Nicolella on ongelmia hygienatason suhteen, sillä hänellä ei ole maaseutuolosuhteisiin tarvittavia rokotuksia ja vakuutuksia. Itselle eniten vaikeuksia tuottaa eristyneisyys. Lähimpään Adentan kylään menee trotrolla (paikallinen bussin tapainen kulkuneuvo) puoli tuntia, Madinan kaupunkiin yli tunti ja Accraan yli kolme tuntia. Kotona on turha edes haaveilla internetistä, kun puhelinverkkokaan ei kata taloamme.
Sekä Nicole, että minä sairastuimme kotona nopeasti. Lähdimmekin siksi ainakin viikonlopuksi omilla rahoilla takaisin Accraan hostelliin. Accrassa pääsimme myös käymään lääkärissä. Mainitsemieni ongelmien lisäksi ilmeni valitettavasti muitakin. Näiden kaikkien vuoksi pyrimme selvittämään mahdollisuutta vaihtaa projektia.

Mun herätyskello.

Meidän kodin keittiö.

Yksi kotipihan lukemattomista asukeista.

Pari asukkia lisää.

Pihallamme kasvavia plantaaneja.

Larris Academy -koulu.

Tiistai 2.9.

Viikon mittainen aloitusleiri meni tosi nopeasti. Leiri pidettiin lähellä Accran keskustaa, Osun kaupunginosassa sijaitsevassa hostellissa. Meitä oli 3 suomalaista, 1 sveitsiläinen, 1 itävaltalainen ja 11 saksalaista. Majoitumme seitsemän hengen huoneissa ja rakennuksesta löytyy myös vessat ja toisinaantoimivat jääkylmää vettä sylkevät suihkut. Leirillä pohdittiin vapaaehtoisen roolia, pelkoja ja toiveita. Lisäksi meillä oli twin kielen kurssi. Kieli on melko haastava, mutta osaan sitä jo vähän. Me ka twi kakra.
Saimme myös paikalliset nimet. Ensimmäinen nimi kertoo minä viikonpäivänä on syntynyt ja toinen nimi on siksi, että aika moni on syntynyt samana päivänä. Mun nimi on Abenaa Pokua. Tai twiksi: Me din de Abenaa Pokua. Nimenantoseremoniassa rukoiltiin ja juotiin lasillinen jotain
tosi vahvaa alkoholia. Kyyneleet virtasi, mutta oli hauskaa! Nimestä on myös hyötyä. Paikalliset on ihan innoissaan, kun tervehdin twiksi ja vielä enemmän riemuissaan, kun kerron paikallisen nimeni. Tällä tavoin saa usein myös hintoja laskettua torilla.
Ensimmäisen viikon perusteella vuodesta on tulossa mahtava. Ghanalaiset ovat mielettömän ystävällisiä ja kulttuuri on avoin ja iloinen. Mulla on vielä monta uutta tapaa opittavana (esimerkiksi matkalla vessaan ei saa tervehtiä). Onneksi paikalliset antavat anteeksi obrunin, eli valkoihoisen, virheet. Hankalinta on muistaa olla käyttämättä vasenta kättä. Vasen käsi on "likainen" niin käytännössä kuin symbolisessa merkityksessä. Oikealla kädellä syödään (sormin, ei haarukalla!), sekä viittilöidän ja tervehditään.
Ihonväri herättää kyllä huomita. Autot tööttäilevät ja ihmiset tuijottavat. Suurin osa on kuitenkan avoimen kiinnostuneita ja kosintapyyntöjäkin olen saanut. Meille yritettiin myös kaupitella kaikkea, sillä valkoisina olemme tietysti miljonäärejä.
Haaveet rikkaasta elämästä on kuitenkin kaukaiset, sillä heti ensimmäisenä viikkona onnistuin rikkomaan mun läppärin ja kaikki kolme tuomaani kännykkää. Onneksi asioilla on tapana järjestyä ja sain sovittua uusien hankkimisen melko kätevästi.
Viimeisenä vielä pakko vähän kehuskella: olen oppinut kantamaan vatia pään päällä! Jos vadissa on tavaraa (ei nestettä) osaan jopa juosta ja hyppiä. Veden kanssa se on astetta vaikeampaa, mutta käveleminen onnistuu kyllä. Ihan mahtavaa!

Meidän hyttysverkkoinen huone.

Paikallisia nimiä viikonpäivien mukaan.

Lisko!

Sormin syötävää ruokaa ja vettä muovipussissa.

Martinan kanssa baarissa perjantaina.

Fabiennen kanssa owaren pelailua.

Harjoitus tekee mestarin!

Keskiviikko 27.8.

Lähtöaamuna oli ihmeellisen tyyni fiilis. Odotin jännityksen iskevän aamulla, lentokentällä tai viimeistään itse koneessa. Mutta olo pysyi rauhallisena. Nyt mentiin!

(Jatkonkin varalle: kuvia saa suurennettua niitä klikkaamalla! Kuvaan osan kuvista järkkärillä, jolloin korkean laadun vuoksi kuva menee pienessä koossa rakeiseksi. Klikkaamalla saa suuremman ja tarkemman kuvan!)

Lento lähti tunnin myöhässä.

Lennettiin Saharan yli

Viimein Accran valot!

Maanantai 18.8.

Lähdön lähestyessä jokaisen tutun kohtaaminen bussissa alkaa aina samoilla kysymyksillä:

Joko sä olit siellä jossain Afrikassa? Ai et, no millon sit lähet? Kauan oot? Nii minne siis menitkää? Jännittääkö? Mitä teet siellä? Maksaaks se sulle jotain? Miten löysit ton paikan? Onks sul viel paljon tehtävää? Ja entä se ebola?

Tehdäänpä asiat nyt sitten kerralla selväksi.

Minne?

Lähden Larri’s Academy nimiseen päiväkoti/kouluun. Koulu sijaitsee kaupungissa nimeltä Madina ja Madina taas sijaitsee Accran suuralueella. Accra on Ghanan pääkaupunki ja sinne on matkaa Madinasta vain reilu 10km. Pienten googlailujen jälkeen sain tosin lukea, että tämä kiven heiton mittainen matka kestää julkisilla jopa yli kaksi tuntia. Vähän osviittaa paikallisesta liikenteestä…

Koulussa opiskelee noin 75 lasta, joiden jokapäiväistä arkea mun on sitten tarkoitus avustaa. Kohteen esittelyssä lupaillaan kenties mahdollisuutta opettaa lapsille musiikkia ja se olisi kyllä unelmien täyttymys!

Asun koulun yhteydessä, ymmärtääkseni asuntolatyyppisessä majoituksessa. Mutta kuten kaiken muunkin suhteen, kommunikointi Ghanan ICYE:n kanssa on toisinaan hieman puutteellista ja hidasta. Avoimin mielin matkaan lähdetään valmiina kohtaamaan yllätyksiä!

Milloin?

Päätin hakea ohjelmaan viime vuoden syksyllä, jolloin laitoin hakemuksen menemään. Haastattelujen jälkeen valinta tehtiin joulukuussa. Ja nyt, elokuun lopussa, lähtöön on enää viikko! Vietän Ghanassa 6kk.

Miksi?

Haave tehdä jotain konkreettista hyväntekeväisyyttä on syntynyt jo niin kauan aikaa sitten, etten osaa enää ajallisesti sitä sijoittaa. Toiveena olisi siis oikeasti pystyä edes jotenkin pienesti parantamaan jonkun toisen elämää. Koitan kuitenkin pysyä realistisena, en voi lähteä maailmaa pelastamaan.

Hetkenä tämä tuntui nyt sopivalta lähteä. Lukion päätettyäni yksi elämän jakso olisi takanapäin ja ennen kodista pois muuttoa ei vuokrakämpän kanssa tarvitsisi sumplia. Näin päädyin pitämään välivuoden ennen yliopistoa. Hain kuitenkin jo nyt valtsikaan ja pääsinkin(!!), joten ilmoittauduin ensimmäiseksi vuodeksi poissaolevaksi.

Ja vielä siitä kohteesta. Sisäinen palo tahtoi Afrikkaan ja niinpä seurasin sen perässä. Löysin internetistä Maailmanvaihdon sivut ja tiesin heti, että tää on se mun juttu. Listasin kaikki Afrikasta löytyvät vaihtoehdot ja aloin karsia. Kenkää sai maat, joissa vaadittiin hyvää ranskan kielen taitoa. Olen itse asunut nuorempana Englannissa, joten englanti on minulle vahvuus. Nuorena ja kokemattomana toivoin myös joiltakin osin ”helpompaa” kohdetta. Maata ilman levottomuuksia, sekä kohdetta, josta löytyisi muitakin vapaaehtoisia vertaistueksi. Lopulta listan kärkeen vain täpärästi Ugandan ohittaen nousi Ghana.

Mikä fiilis?

Fiilikset ovat nyt melko sekavat. Tätä on odotettu niin kauan ja en malttaisi jo lähteä. Toisaalta lähdön lähestyessä se myös konkretisoituu. Mä lähden ihan oikeasti yksin toiselle puolelle maailmaa. Oonko ihan sekasin?

Hyväksyminen yliopistoon sekoitti pakkaa lisää. Ystävät aloittelevat opintojaan ja kutsuja fuksitapahtumiin satelee. Tekisi niin jo mieli aloittaa opinnot.

Ystävien ja perheen hyvästelyt ovat kamalia, mutta koitan muistutella itselleni, että puoli vuotta menee hujauksessa. Peloista ja viime hetken panikoinneista huolimatta päällimmäisenä on ihan mahtava fiilis. Mä oikeesti teen tän.  Mieletöntä!

Mitä vielä pitää tehdä?

Mun tapa purkaa stressia on varautua kaikkeen. Niinpä tietokoneelta löytyy noin sata miljoonaa erilaista ”Tehtävä ennen Ghanaa” –listaa, sekä uusia ja uusia versioita pakkauslistasta. Muutto- ja matkustusilmoitukset on jo laitettu menemään ja muutenkin byrokraattinen puoli hoidettu. Vielä pitäisi ennen lähtöä ostaa viimeisillä seteleillä aurinkorasvaa ja taikoa tyyni mieli.

Paljon maksaa?

Rahaa tähän touhuun saa kyllä uppoamaan ihan niin paljoin kuin vaan haluaa. Itse ohjelma maksaa 3500€ ja siihen sisältyy mm. koulutusleirejä, majoitus, ruoka ja kattava vakuutus. Päälle pamahtaa noin tonnilla terveyskuluja. Olen matkustellut aika lailla, mutten niin kaukana, että olisin tarvinnut rokotuksia. Viime kevään vietinkin neulatyynynä, kun piikkiä pistettiin lähes viikoittain! Lisäksi isoja menoeriä ovat tietysti lennot, matkatavaravakuutus ja varusteiden ostaminen. On myös otettava huomioon, että kaikki raha, jota paikan päällä käytän täytyy olla matkassa jo alusta alkaen. Palkkaahan kun en siellä enää ansaitse.

Usein porukka järkyttyy, kun kuulee, että kokonaissumma on monta tuhatta euroa. Mutta jos koululla olisi varaa maksaa palkkaa, he eivät tarvitsisi mua, vaan palkkailisivat jonkun paikallisen! Kieltämättä kalliin reissun eteen on paiskittu monta tuntia työtä. Uskon silti, että reissu on joka sentin arvoinen! Sillä en mene Ghanaan vain auttaakseni, vaan saan vastineeksi rahassa mittaamattoman arvokkaan kokemuksen. Ja onneksi Suomeen palatessa mulla odottaa vanha tuttu (palkallinen) työpaikka.

Ja entä se ebola?

Yhtä hikistä painajaista lukuun ottamatta en pelkää ebolaa. Todennäköisemmin kuolen kolarissa. Miksei kukaan kysy kolareista?

Etsidaa!