Kotona huomasin nilkan turvotuksen ja punoituksen ja kirosin kämppiksille kuinka nopeita hyttyset ovatkaan. Hyttysmyrkkyä levittäessäni sitten huomasin ne. Nimittäin hampaanjäljet. Mua olikin purrut käärme.
Sen jälkeen tuntu, että kaikki hidastui. Suomessa jonkin verran telttailleena olin kerrannut kyynpureman ensiavun useasti. Silti nyt tosi paikan edessä päässä löi vaan tyhjää. Pitikö se jalka nyt nostaa sydämen ylle vai alle? Monta kyytablettia piti ottaa? Apua!
Pienoisen paniikki-itkun ja puhelun kotiväelle saattelemana Ann-Sophie kantoi mut takaisin kadun varteen odottamaan kyytiä sairaalaan. Siinä sitten istuin, puutarhatuolissa pimeässä, jalassa veriset hampaan jäljet, joita kaikki paikalliset taskulamppuineen tulivat kauhistelemaan.
Lopulta koulun pihaan kaartoi koulun omistajan pieni auto ja hyppäsimme kyytiin. Matkalla sairaalaan ajattelin, että jollen kuole tähän puremaan, niin kuolen kolariin. Semmoisilla vauhdeilla ei tehdä semmoisia ohituksia semmoisilla teillä. Ukkonen jylisi taivaalla ja me kaahasimme yli satasta. Lopulta käännyimme kuoppaiselle tielle, joka johti sairaalalle. Auton pohja raahasi maata, kun omistaja halusi ajaa minut ovelle asti.
Sairaala oli kaikkea sitä mitä et halua, kun sinua on purrut käärme. Paikan ainut päivystävä lääkäri vain vilkaisi minuun puhuessaan samalla puhelimeen. Ajattelin, että tännekö mä nyt sitten kuolen. Lopulta lääkäri "onneksi" tokaisi, ettei kyseisessä sairaalassa edes ole tarvittavaa lääkitystä. Niinpä jätimme siis tämän kolkon sairaalan taaksemme ja alta aika yksikön olimme taas kiitämässä pitkin Kumasin sateisia teitä.
Tässä vaiheessa jalan kipu oli jo melko kestämätön. Nilkka oli turvonnut, kuumottava ja myrkyn leviäiminen näkyi selvästi ihon läpi.
Seuraava sairaala vaikutti edelliseen verrattuna jopa luksukselta. Ainakin pääsin välittömästi hoitoon, vaikka siinä lähtösählingissä henkkarit olivatkin päässeet unohtumaan. Istuin ensiapuhuoneen keskellä ja ympärilläni hääräsi kaksi lääkäriä ja kolme sairaanhoitajaa. Mitattiin verenpainetta, kuumetta ja hampaanjälkien väliä. Kyseltiin vointia, täytettiin miljoona raporttia ja iskettiin tuhat piikkiä olkavarteen ja pakaraan. Voin kertoa, että ohuet rokotusneulat ovat eurooppalaista luksusta. Paikalliset rokotukset näyttävät enemmänkin Halloween-rekvisiitalta. Kämmenselkään satiin kuudennella yrittämällä iskettyä tippa, josta suoniin tungettiin lääkettä, joka sattui kenties enemmän kuin itse myrkky jalassani. Ehdittiin siinä välissä multa ebolakin tarkastaa.
Lopulta kaiken sähellyksen jälkeen mut siirrettiin yhteen huoneen kuudesta vuoteesta tarkkailtavaksi. Tähän mennessä Ann-Sophie ja Maiju olivat ehtineet käydä kotona hakemassa mulle vähän ruokaa, makuupussin ja muuta tärkeetä tavaraa. Vihdoin sain hoitajalta tivattua vähän lisätietoja puremasta. Kyseessä oli ihan kunnon jälki, joka oli saalistuspuremasta, eikä itsepuolustuksesta. Hoitaja kertoi myös, että mulla oli ollut törkeän huono tuuri; alueella ei ollut paljoa käärmeitä ja nekin harvat eivät yleensä tulleet ihmisten ilmoille. Lisäksi suurin osa ei ollut myrkyllisiä ja nekin, jotka olivat lisäsivät, myrkkyä vain alle puremistaan. En siis taida olla mikään Hannu Hanhi.
Sitten alkoikin erittäin pitkä yö. Sähköt katkeilivat. Viereisen sängyn naisen hengitys kuulosti Kaunalta. Yksi huoneen potilas ilmeisesti kuoli. Lentävä torakka vaani mua. Mua käskettiin pissaamaan ämpäriin, päätin pidätellä. Kämmenselän tippa särki koko käsivartta. Aina, kun ehdin hetkeksi nukahtaa, lääkäri tuli taskulamppunsa kanssa tarkastamaan vointiani.
Lopulta aamu voitti ja aurinko nousi tuoden mukanaan paremman olon. Jalan turvotus, punoitus ja kuumotus olivat selvästi laskeneet ja niinpä antibioottien ja kipulääkkeiden kera mut lähetettiin kotiin.
Kotona odotti vielä yksi valvottava päivä, sillä mun oloa piti tarkasti seurata 24h pureman jälkeen. No eipä siinä uni olisi muutenkaan tullut, sillä meidän kämpän ovella ravasi uteliasta opettajaa, siivoojaa ja keittäjää kyselemässä vointia ja päivittelemässä puremajälkeä. Mielenkiintoa herätti myös lyhyempien yökkärinshortsien lahkeista pilkottava tatuointi.
Kuten lääkärit olivat varoitelleet, lääkkeet olivat olleet kovaa tavaraa. Niiden seurauksena vietinkin seuraavat kolme päivää melko huonovointisena sängyn pohjalla. Lopulta silti kipulääkkeet ja antibiootit tekivät tehtävänsä. Viikon päästä puremasta muistuttikin lähinnä enää kämmenselkien isot mustelmat tipanlaittoyrityksistä.
Hei äiti, mä selviin mistä vaan!
Puremajälki
Saatiinhan se tippa siihen lopulta!
Ei ihan menny putkee ekat tipanlaittoyritykset...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti