Eräänä kauniina torstaipäivänä terveystietotunnin ryydyttämänä lösähdin sohvalle lukemaan sivistykseni ylläpitäjää, eli hesaria, tietokoneeltani. Muistin jonkun hohdokkaan elämänviisauden jostain arjen piristämisestä viikonlopun sijaan ja sillä verukkeella haistatin lauantaikarkkipäivälle pitkät ja kaivoin esiin sen, mitä Accrasta ostetusta karkkipussistani oli jäljellä.
Tyytyväisenä päätökseeni otin oikein röhnötyksen kuninkuusasennon ja aloin sivistää itseäni Helsingin kaupungin vuoden 2015 budjetilla. Jokaisella on omat huvinsa. Maltoin juuri ja juuri irrottaa katseeni soten tuottavuudesta valvoakseni jo harjaantuneita otteitani karkin kahden kääreen poistamisessa. Suomessa tämmöinen tuplapakkaaminen nostaisi lähinnä jääkarhujen hukkumistilastoja, mutta täällä helteen hellinnässä pakkaus edistää suorastaan mielenterveyttä. Hedelmätoffeet kun tuppaavat olemaan näillä asteilla tahmeampia kuin takaraivoon saunassa tarttunut pihka.
Valitettavasti näköyhteyttäni tuohon teollisen vihreään melonitoffeeseen haittasi noin kahdenkymmenen minimuurahaisen paraati. Vallankaappaus! Vielä viime viikolla toffeet olivat olleet minun diktatuurisen itsevaltiuden alaisia, mutta nyt nämä iljettävät itikat olivat syösseet minut vallasta.
Suljin silmäni ja rukoilin jumalalta tämän olevan jokin julma pila eikä kosto maanantain rukouspiirin skippaamisesta. Valitettavasti silmät aukaistuani muurahaiset olivat yhä karkissani ja sen lisäksi myös käsissäni, kaulassani ja housuissani. No, kuten paikalliset usein toteavat, jumalan tiet ovat mystiset. Päätin, että tämän tilanteen mystiikka oli luettavissa myös edukseni. Karkit piti syödä äkkiä pois, ennen kuin niiden kaikki kalorit kasvattaisivat minimuurahaiset maximuurahaisiksi. Noin 4€ maksava karkkipussi maksoi kuitenkin saman verran kuin kaksi yötä Osun halvimmassa hostellissa. Ei sitä nyt poiskaan voinut heittää!
Ravistelun ja puhaltelun seurauksena onnistuin saamaan muurahaismäärän housuissani suuremmaksi kuin karkeissani. Muistuttelin itselleni proteiinin tärkeyttä ruokavaliossa ja mutustin pikavauhtia puoli pussillista toffeita naamariin. Hieman pahoinvoivana totesin olevani jälleen toffeiden valtias ja jatkoin tyytyväisenä hesariani.
Tarinan opetus: Syö aina heti kaikki herkkusi. Varsinkin melonitoffeet.
Samaisena kauniina torstaipäivänä kamalan kalorimorkkiksen pauloissa päätin, että juuri tänään olisi sopiva päivä aloittaa kuntokuuri. Muutamia viikkoja aiemmin, varsin samanlaisessa mielentilassa ilmastoidun jäätelöbaarin pöydässä olin tehnyt kämppisten kanssa kuntodiilin. Syntisten hyvien suklaajätskipallojen sulaessa mahalaukussani vannoin urheilevani vähintään kerran viikossa koko reissun ajan.
Lupauksen alkuhuuman vielä sokaistessa minut, olin kerran kaivanut retkimakuualustan esiin ja puhissut tunnin verran tulostetun "yoga for beginners" -ohjelappusen kanssa vain todetakseni, että beginnerinkin pitäisi taipua asentoihin, joiden katsominenkin sai minulla aikaan suonen vetoja. Tätä yhtä yksittäistapausta lukuunottamatta koko reissun ajan hikoiluni ovat rajoittuneet täpötäysien trotrojen takapenkille.
Kuitenkin kaikista kauniista päivistä juuri tänään oli oikea aika ottaa härkää sarvista. Sain myös Maijun vakuuttuneeksi, että nyt olisi aika näyttää ovea kaikille niille ylimääräisille riisinjyville. Niinpä kaivoimme laukkujemme pohjalta lähes unohtuneet urheiluvaatteet, pakkasimme juomapullot reppuun ja lähdimme ulos.
Käveltyämme sports trackerin mukaan noin 200 metriä, keittäjämme soitti, että nyt olisi ruoka valmista, tulkaa hakemaan. Suunnitelmat kalorien kulutuksesta kääntyivät päälaelleen suunnatessamme jamssin kuvat silmissä kiiluen kohti keittäjän läheistä kotia. Eipä sitten urheiltu, mutta ruoka oli kyllä hyvää.
Tarinan opetus: Älä edes yritä urheilla, syö mielummin. Urheiluvaatteet myös joustavat vyötäröltä mukavasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti