Torstai 16.10.

Ehkä on aika ottaa härkää sarvista ja kirjoittaa ebolasta.

Kun hain Ghanaan, ei ebolaepidemia ollut vielä alkanut. Keväällä luin ensimmäisen kerran Länsi-Afrikassa huolestuttavasti leviävästä taudista. Vaikka suunnitelmat Ghanaan lähtemisestä olivat jo varmistuneet, ei uutinen hätkäyttänyt sen enempää kuin yleensäkään. Länsi-Afrikassa on monia köyhiä maita, joissa pienimuotoiset epidemiat eri taudeilla olivat valitettavan yleisiä.

Kesä tuli, Ghana lähestyi ja ebola levisi. Yhtäkkiä myös ystävät ja sukulaiset tajusivat taudin olemassaolon ja loputon varottelujen tulva alkoi. Aloin itsekin seurata ebolauutisia hieman tarkemmin, mutten silti missään vaiheessa pelännyt tai harkinnut maan vaihtoa. Meitä piti alunperin lähteä Ghanaan 4 suomalaista, mutta yksi päätti vaihtaa maata epidemian vuoksi. Ymmärsin hyvin hänen päätöksensä, mutten itse kokenut ebolaa niin suurena uhkana. Myöhemmin kävi ilmi, että monesta  muustakin maasta oli perunut valtava määrä vapaaehtoisia.

Syksy tuli, saavuin Ghanaan ja ebola jatkoi leviämistään. Elämäni täällä alkoi vakiintua ja arki rullata. Opin nopeasti missä arjen riskit piilivät. En juo hanavettä, en osta kuorittuja hedelmiä, käytän käsidesiä jatkuvasti. Olen varovainen koleran, ruokamyrkytyksen, malarian ja jos jonkin taudin suhteen, mutta ebola ei ole minulle tällä hetkellä täällä riski. Sen olemassaolosta muistutteli lähinnä Helsingin Sanomien artikkelit ja turistien puutteen valittelu Accrassa. Hostellilla kerrottiin, että ebola oli jo nyt vähentänyt kävijämäärän vain murto-osaan entisestä. Silti ebola tuntui tosi kaukaselta ajatukselta.

Lokakuun puolessa välissä havahduin. Tuntui, että ebolauutisten määrä kasvoi ja niiden sävy synkkeni yhtäkkiä nopeasti. Leviäminen tuntui lähteneen käsistä. Yhtäkkiä aloin pelätä, että ebola tulisi Ghanaan.

Suurin osa ICYEn vapaaehtoisista täällä on saksalaisia. Heistä kaikki kämppistäni Ann-Sofieta lukuunottamatta ovat täällä Saksan valtion tukeman ohjelman kautta. Tämä ohjelma maksaa heille suuren osan osallistumiskuluista, mutta myös pakottaa heidät sitoutumaan Saksan valtion sääntöihin. Ja näiden sääntöjen mukaan saksalaisten on palattava Saksaan heti jos Ghanassa todetaan ebolaa. Ann-Sofie ei siis tähän ohjelmaan kuulu, mutta lähtiessään Länsi-Afrikkaan hän teki sopimuksen isänsä kanssa siitä, että palaisi välittömästi jos ebola Ghanaan leviäisi.

Vapaaehtoisporukkamme on mulle aika tärkeä sosiaalinen verkosto täällä. Paikallisista on kulttuurisista syistä vaikea saada aitoja ystäviä, joten yleensä tapaamme nimenomaan vapaaehtoisporukalla. Ajatus siitä, että tästä porukastamme lähes kaikki saattaisivat lähteä mikä hetki hyvänsä kotiin tuntui ahdistavalta. Ja vaikka meitä suomalaisia ja yhtä sveitsiläistä ei Saksan valtion säännöt sido, en tiedä millaisia sopimuksia heillä on vanhempiensa tai jopa itsensä kanssa. Toisten vapaaehtoisten henkinen tuki on mulle täällä sen verran tärkeä, että yksinäni en tähän pystyisi. Eli jos Ann-Sofie ja Maiju molemmat päättää kotiin lähteä, kannattaisi munkin ihan oman mielenterveydenkin nimissä lähteä niiden mukaan.

Mutta ystävien kaikkominen maasta ei olisi ainoa ikävä seuraus ebolasta Ghanassa. Nyt jo ebola on erittäin suosittu puheenaihe täällä. Voin vain kuvitella miten paljon siitä toitettaisiin jos Ghanassa olisi todettu ensimmäinen ebolatapaus. Ja sitten tietysti mun ystävät ja sukulaiset siellä Euroopassa. Olisi varmasti uuvuttavaa  vastata kaikkiin niihin huolestuneisiin viesteihin ja vakuutella olevani turvassa.

Sillä kyllä, koen, että olisin turvassa, vaikka Ghanassa todettaisiinkin ebolaa. Ebola leviää mm. hautajaisrituaaleissa, huonosti suojatuneen hoitohenkilökunnan ja kotona sairaita piilottelevien keskuudessa. Itse en mitään kyseisistä täällä tee. Olen suhteellisen hyvissä olosuhteissa: pystyn syömään melko hygieenisesti, pesemään jatkuvasti käsiäni ja pääsemään tarvittaessa nopeasti sairaalaan.

Lisäksi muutama ebolatapaus ei tarkoita epidemiaa. Rohkaiseva esimerkki löytyy tuosta meidän itäpuoleltamme Nigeriasta. Nigeria kukisti ebolan: tauti ei enää leviä. Muutama tapaus ei siis altistanut koko maata riskin alaisiksi. Ghanassa on Nigerian tapaan paljon kattavampi ja järjestäytyneempi tevreydenhuolto, kuin niissä maissa, joissa ebola pahiten tällä hetkellä riehuu. Lisäksi Ghanalla on iso valttikortti: ebola ei tulisi yllätyksenä. Koko maa suorastaan odottaa henkeä pidätellen taudin saapumista. Lääkärit ovat valmiina. Accraan myös perustettiin myös iso ebolakeskus, josta koordinoidaan mm. ebolaklinikoita ja hoitohenkilökunnan lähettämistä kaikkiin
ebolamaihin. Myös me yritetään tehdä oma osuutemme valmistelemaan paikallisia ebolaan. Terveystiedon tunnilla kerron ebolan tarttumistavoista, oireista ja tavoista, jolla taudin voi välttää. Luokkien seinille ripustellaan julisteita, joissa muistutetaan varomaan ebolaa. Voisi siis sanoa, että Ghanalla on siis kaikki puitteet  kukistaa ebola ennen kuin se pääsisi hallitsemattomasti leviämään.

Silti en voi kieltää, etteikö aina olisi riski siitä, että asiat menisivät pieleen. Enkä missään nimessä uhkarohkeana kieltäytyisi lähtemästä paikasta, jossa mulla olisi aidosti iso riski saada tappava tauti. Jos ebola Ghanassa todettaisiin, alkaisin seurata uutisia entistä ahkerammin. Kun ulkoministeriö, ICYE tai vakuutusyhtiö kotiin palua suosittelisi, tottelisin kyllä erittäin kiltisti. Ebolan hallitsematon leviäminen kun ei vaadi kuin yhdet väärin järjestetyt hautajaiset, voisi uutinen leviämisesti tulla käytännössä koska tahansa. Eli käytännössä, jos Ghanassa todetaan yksikin tapaus ebolaa, täytyy mun elää siitä eteenpäin veitsen terällä. Mikä päivä hyvänsä voi tulla puhelu, että pakkaa laukkusi, lennät tänään kotiin. Aika stressaava tapa elää arkea...

Jos tämä evakuoiminen tapahtuisi lähiaikoina, mulle varmaan tarjottaisiin vaihtoehtoista projektia toisesta maasta. Siitä olen kuitenkin aivan varma, että siihen en ryhtyisi. Sopeutuminen uuteen maahan, uuteen kulttuuriin, uusiin ihmisiin ja uuteen projektiin vie yllättävän paljon aikaa. Lisäksi se on yllättävän rankkaa. En usko, että jaksaisin sitä heti uudestaan. Ja vaikka jaksaisisinkin, olisi sopeutumisen jälkeen aikaa enää todella vähän ennen kotiin paluuta.

Ilmeisesti en ole ainoa, joka näitä asioita on nyt lähiaikoina paljon pohtinut. Vain muutama päivä sitten saatiin valitettavasti viestiä, että yksi saksalaisista vapaaehtoisista oli päättänyt varata paluulipun ensi viikolle. Hän koki ebolariskin liian suureksi. Tämä tieto otettiin muiden vapaaehtoisten keskuudessa raskaasti vastaan. Tuntuu jotenkin tosi rankalta menettää yksi porukan jäsen. Mielessä kummittelee myös pelko siitä, että lumipalloefektin mukaisesti muitakin päättää lähteä.

Kaipa voisin siis kiteyttää, että en pelkää ebolaa tautina, pelkään sen tuomia seurauksia arkielämälleni täällä. Pelkään, että se katkaisee reissuni lyhyeen. Pelkään, että joudun sen vuoksi stressaamaan. Pelkään, että sen peittoon jää monta hyvää muistoa tältä reissulta. Pelkään, että se on ainoa asia, josta multa kysytään reissusta kysyttäessä. Pelkään, että pelkään ebolaa.

Joten voidaanko kaikki yhdessä sopia, että ebola ei tulisi Ghanaan. Jooko?

Piirrustuksia ebolavalistuksen tueksi