Maanantai 27.10.

Se oli ihan tavallinen tiistaipäivä. Kaupungilla oli vähän venähtänyt ja aurinko ehti laskea kotimatkalla. Sähkökatkoksen vielä yllättäessä, kotikatu oli vielä normaaliakin pimeämpi. Kuten aina pimeällä, kompuroin ja astuin tiessä olevaan "koloon". Nilkkaa hieman vihlaisi, jokin keppi varmaan raapaisi. Jatkoin matkaa asiaa sen enempää ajattelematta.

Kotona huomasin nilkan turvotuksen ja punoituksen ja kirosin kämppiksille kuinka nopeita hyttyset ovatkaan. Hyttysmyrkkyä levittäessäni sitten huomasin ne. Nimittäin hampaanjäljet. Mua olikin purrut käärme.

Sen jälkeen tuntu, että kaikki hidastui. Suomessa jonkin verran telttailleena olin kerrannut kyynpureman ensiavun useasti. Silti nyt tosi paikan edessä päässä löi vaan tyhjää. Pitikö se jalka nyt nostaa sydämen ylle vai alle? Monta kyytablettia piti ottaa? Apua!

Pienoisen paniikki-itkun ja puhelun kotiväelle saattelemana Ann-Sophie kantoi mut takaisin kadun varteen odottamaan kyytiä sairaalaan. Siinä sitten istuin, puutarhatuolissa pimeässä, jalassa veriset hampaan jäljet, joita kaikki paikalliset taskulamppuineen tulivat kauhistelemaan.

Lopulta koulun pihaan kaartoi koulun omistajan pieni auto ja hyppäsimme kyytiin. Matkalla sairaalaan ajattelin, että jollen kuole tähän puremaan, niin kuolen kolariin. Semmoisilla vauhdeilla ei tehdä semmoisia ohituksia semmoisilla teillä. Ukkonen jylisi taivaalla ja me kaahasimme yli satasta. Lopulta käännyimme kuoppaiselle tielle, joka johti sairaalalle. Auton pohja raahasi maata, kun omistaja halusi ajaa minut ovelle asti.

Sairaala oli kaikkea sitä mitä et halua, kun sinua on purrut käärme. Paikan ainut päivystävä lääkäri vain vilkaisi minuun puhuessaan samalla puhelimeen. Ajattelin, että tännekö mä nyt sitten kuolen. Lopulta lääkäri "onneksi" tokaisi, ettei kyseisessä sairaalassa edes ole tarvittavaa lääkitystä. Niinpä jätimme siis tämän kolkon sairaalan taaksemme ja alta aika yksikön olimme taas kiitämässä pitkin Kumasin sateisia teitä.

Tässä vaiheessa jalan kipu oli jo melko kestämätön. Nilkka oli turvonnut, kuumottava ja myrkyn leviäiminen näkyi selvästi ihon läpi.

Seuraava sairaala vaikutti edelliseen verrattuna jopa luksukselta. Ainakin pääsin välittömästi hoitoon, vaikka siinä lähtösählingissä henkkarit olivatkin päässeet unohtumaan. Istuin ensiapuhuoneen keskellä ja ympärilläni hääräsi kaksi lääkäriä ja kolme sairaanhoitajaa. Mitattiin verenpainetta, kuumetta ja hampaanjälkien väliä. Kyseltiin vointia, täytettiin miljoona raporttia ja iskettiin tuhat piikkiä olkavarteen ja pakaraan. Voin kertoa, että ohuet rokotusneulat ovat eurooppalaista luksusta. Paikalliset rokotukset näyttävät enemmänkin Halloween-rekvisiitalta. Kämmenselkään satiin kuudennella yrittämällä iskettyä tippa, josta suoniin tungettiin lääkettä, joka sattui kenties enemmän kuin itse myrkky jalassani. Ehdittiin siinä välissä multa ebolakin tarkastaa.

Lopulta kaiken sähellyksen jälkeen mut siirrettiin yhteen huoneen kuudesta vuoteesta tarkkailtavaksi. Tähän mennessä Ann-Sophie ja Maiju olivat ehtineet käydä kotona hakemassa mulle vähän ruokaa, makuupussin ja muuta tärkeetä tavaraa. Vihdoin sain hoitajalta tivattua vähän lisätietoja puremasta. Kyseessä oli ihan kunnon jälki, joka oli saalistuspuremasta, eikä itsepuolustuksesta. Hoitaja kertoi myös, että mulla oli ollut törkeän huono tuuri; alueella ei ollut paljoa käärmeitä ja nekin harvat eivät yleensä tulleet ihmisten ilmoille. Lisäksi suurin osa ei ollut myrkyllisiä ja nekin, jotka olivat lisäsivät, myrkkyä vain alle puremistaan. En siis taida olla mikään Hannu Hanhi.

Sitten alkoikin erittäin pitkä yö. Sähköt katkeilivat. Viereisen sängyn naisen hengitys kuulosti Kaunalta. Yksi huoneen potilas ilmeisesti kuoli. Lentävä torakka vaani mua. Mua käskettiin pissaamaan ämpäriin, päätin pidätellä. Kämmenselän tippa särki koko käsivartta. Aina, kun ehdin hetkeksi nukahtaa, lääkäri tuli taskulamppunsa kanssa tarkastamaan vointiani.

Lopulta aamu voitti ja aurinko nousi tuoden mukanaan paremman olon. Jalan turvotus, punoitus ja kuumotus olivat selvästi laskeneet ja niinpä antibioottien ja kipulääkkeiden kera mut lähetettiin kotiin.

Kotona odotti vielä yksi valvottava päivä, sillä mun oloa piti tarkasti seurata 24h pureman jälkeen. No eipä siinä uni olisi muutenkaan tullut, sillä meidän kämpän ovella ravasi uteliasta opettajaa, siivoojaa ja keittäjää kyselemässä vointia ja päivittelemässä puremajälkeä. Mielenkiintoa herätti myös lyhyempien yökkärinshortsien lahkeista pilkottava tatuointi.

Kuten lääkärit olivat varoitelleet, lääkkeet olivat olleet kovaa tavaraa. Niiden seurauksena vietinkin seuraavat kolme päivää melko huonovointisena sängyn pohjalla. Lopulta silti kipulääkkeet ja antibiootit tekivät tehtävänsä. Viikon päästä puremasta muistuttikin lähinnä enää kämmenselkien isot mustelmat tipanlaittoyrityksistä.

Hei äiti, mä selviin mistä vaan!

Puremajälki

 Saatiinhan se tippa siihen lopulta!

Ei ihan menny putkee ekat tipanlaittoyritykset...

Sunnuntai 19.10.

Lentoliput Ghanaan eivät ole mitään halpaa hupia. Siksi kun nyt täällä asti ollaan, me halutaan kämppisten kanssa nähdä mahdollisimman paljon. Siksi viikonloppusin yritetään aina lähteä tekemään jotakin. Tässä vähän fiiliksiä ja kuvia meidän reissuilta!

Lake Bosomtwe

Ashanti kunnan, (eli meidän kotikunnan) ylpeyden aiheena on Kumasista noin tunnin trotro matkan päässä sijaitseva Bosomtwe järvi. Eikä ihme, paikka on todella kaunis. Lähdimme siis pienellä vapaaehtoisten porukalla paikkaa katsastamaan. Teimme vain virheen, kun kävimme paikan päällä pyhäpäivänä. Sillä tuntu siltä, että koko Ghana oli päättänyt käydä siellä juuri tuona päivänä. Ranta oli täynnä vedessä leikkiviä aikuisia. Paikalliset eivät osaa uida ja moni pelkää vettä niin paljon, että pysytteleekin vain rannalla.

Me emme olleet lähteneet uintireissulle, vaan istuimme rantabaarissa maisemista nauttien. Muutama vapaaehtoinen oli lainannut koulunsa opettajan uunia ja leiponut meille omenapiirakan. Oli niin luksusta saada jotain uunissa kokattavaa!

 Iloisia vapaaehtoisia rantabaarissa

 Maisemia

 Paikallisen tabun vuoksi järven kalastajat saavat käyttää veneenä vain puulankkua

 Sademetsäluontoa

Temppuja matalassa vedessä


Kejetia

Kejetia, eli Kumasin keskusta on meille tyypillinen vierailukohde niin arkena kuin viikonloppunakin. Käymme mm. ostoksilla "supermarketissa", pankkiautomaatilla nostamassa rahaa, torilla tai kadun varsilla ostoksilla, "kahvilassa" paikallisen kaverin kanssa tai kulttuurikeskuksen yhteydessä olevalla jazzklubilla vapaaehtoiskavereiden kanssa.

Eränää viikonloppuna päätimme käydä katsastamassa OMO-talon paljon puhutun näköalan. OMO-talo on yksi hieman korkeimmista taloista Kejetian keskustassa, jonka seiniin on maalattu isot OMO-pyykinpesuaineen mainokset. Astuimme kadulta kojujen välistä pimeään portaikkoon ja aloimme kiivetä. Kerrokset olivat täynnä erilaista väkeä: oli suutaria, räätäliä, keittobanaanikauppiasta ja jos jonkin moista matkaajaa. Lopulta pääsimme katolle, jossa sijaitsi julkiset vessat.

Lisäksi siellä oli mieletön näköala kaupungin yli. Toiselta puolelta jalkojen juuriin levittäytyi keskustorin kojujen peltikatot ja toiselta puolelta keskustan ihmisvilinä. Kaivoimme kamerat esiin ja aloimme innoissamme kuvaamaan. Hetken kuvailun jälkeen katolle kiipesi 2 poliisia ja yksi sotilas konekiväärinsä kanssa. Toinen poliiseista alkoi vihaisena huutaa, ettei me oltu kysytty lupaa kuvaamiltamme ihmisiltä. Paniikissa pyytelimme anteeksi ja kaivoimme esiin hänen pyytämät henkkarit. Poliisi pyysi nähdä kuvia kamerastani ja kädet täristen esittelin otoksiani. Sitten päätin yrittää luikerrella tilanteesta ulos puhumalla, sillä emme todellakaan halua olla täällä poliisin kanssa tekemisissä (paitsi silloin, kun he pitävät laittomia lahjusten keräämis ratsioita...). Aloin siis vuolaasti pyytelemään anteeksi twiksi ja selittämään, mitä työtä Ghanassa teemme. Lopulta poliisi leppyi ja ilmoitti, että täten hänen luvalla saamme jatkaa kuvaamista. Hän käski sotilaan pyssynsä kanssa pois ja huokaisimme kaikki helpotuksesta. Huh!

Peltikattojen alla on jopa kolmikerroksia hökkelikojuja

Kejetian ihmisvilinää


Owabi Wildlife Sanctuary

Kumasin laitamilla sijaitsee eräs vähemmän tunnettu luonnonpuisto nimeltä Owabi. Eräänä viikonloppuna lähdettiin muutaman vapaaehtoisen ja muutaman heidän paikallisen kaverin kanssa nauttimaan vaihteeksi hilaisuudesta. Trotrolla auringon paahteessä köröttelyn jälkeen lopulta päästiin perille pieneen kylään, josta kävelimme puiston portille. Portilla järkytyttiin, kun sisäänpääsymaksu oli 20cediä (n. 5€) per nenä. Kieltäydyttiin moisesta riistosta ja päätettiin kävellä vain ilmainen polku, joka johti metsän keskellä olevalle tekojärvelle.

Polku kulki metsän halki, joten saimme silti metsän fiiliksen. Erilaiset linnut lauloivat ja paikan kuuluisat perhoset todellakin lentelivät kaikkialla. Sitten meitä onnisti, sillä polun vieressä kasvavissa puissa kulki villiapinalauma! Mahtavaa! Apinoiden elämöinti muistutti yllättävän paljon koiran haukuntaa.

Tekojärvi oli kaunis. Ei aivan Bosomtwen luokkaa, mutta toisaalta täällä kaiuttimista ei pauhannut Afrikkalainen reggae, vaan ainoa ääni oli veden pauhu. Järvessä oli nimittäin suuri pato, joka tuottaa sähköä. Järvestä myös tulee kaikki Kumasin putkivesi.

 Hämähäkki

 Uskokaa tai älkää, mut kuvassa on apina

 Yksi sadoista perhosista

 Pato

 Vettä

 Osa porukastamme

 Pato oli keskellä sademetsää

 Minä mun auringonpistonestohuivissa

 Liskotkin nautti auringosta

Tässä järvessä saa kalastaa ihan veneellä

Torstai 16.10.

Ehkä on aika ottaa härkää sarvista ja kirjoittaa ebolasta.

Kun hain Ghanaan, ei ebolaepidemia ollut vielä alkanut. Keväällä luin ensimmäisen kerran Länsi-Afrikassa huolestuttavasti leviävästä taudista. Vaikka suunnitelmat Ghanaan lähtemisestä olivat jo varmistuneet, ei uutinen hätkäyttänyt sen enempää kuin yleensäkään. Länsi-Afrikassa on monia köyhiä maita, joissa pienimuotoiset epidemiat eri taudeilla olivat valitettavan yleisiä.

Kesä tuli, Ghana lähestyi ja ebola levisi. Yhtäkkiä myös ystävät ja sukulaiset tajusivat taudin olemassaolon ja loputon varottelujen tulva alkoi. Aloin itsekin seurata ebolauutisia hieman tarkemmin, mutten silti missään vaiheessa pelännyt tai harkinnut maan vaihtoa. Meitä piti alunperin lähteä Ghanaan 4 suomalaista, mutta yksi päätti vaihtaa maata epidemian vuoksi. Ymmärsin hyvin hänen päätöksensä, mutten itse kokenut ebolaa niin suurena uhkana. Myöhemmin kävi ilmi, että monesta  muustakin maasta oli perunut valtava määrä vapaaehtoisia.

Syksy tuli, saavuin Ghanaan ja ebola jatkoi leviämistään. Elämäni täällä alkoi vakiintua ja arki rullata. Opin nopeasti missä arjen riskit piilivät. En juo hanavettä, en osta kuorittuja hedelmiä, käytän käsidesiä jatkuvasti. Olen varovainen koleran, ruokamyrkytyksen, malarian ja jos jonkin taudin suhteen, mutta ebola ei ole minulle tällä hetkellä täällä riski. Sen olemassaolosta muistutteli lähinnä Helsingin Sanomien artikkelit ja turistien puutteen valittelu Accrassa. Hostellilla kerrottiin, että ebola oli jo nyt vähentänyt kävijämäärän vain murto-osaan entisestä. Silti ebola tuntui tosi kaukaselta ajatukselta.

Lokakuun puolessa välissä havahduin. Tuntui, että ebolauutisten määrä kasvoi ja niiden sävy synkkeni yhtäkkiä nopeasti. Leviäminen tuntui lähteneen käsistä. Yhtäkkiä aloin pelätä, että ebola tulisi Ghanaan.

Suurin osa ICYEn vapaaehtoisista täällä on saksalaisia. Heistä kaikki kämppistäni Ann-Sofieta lukuunottamatta ovat täällä Saksan valtion tukeman ohjelman kautta. Tämä ohjelma maksaa heille suuren osan osallistumiskuluista, mutta myös pakottaa heidät sitoutumaan Saksan valtion sääntöihin. Ja näiden sääntöjen mukaan saksalaisten on palattava Saksaan heti jos Ghanassa todetaan ebolaa. Ann-Sofie ei siis tähän ohjelmaan kuulu, mutta lähtiessään Länsi-Afrikkaan hän teki sopimuksen isänsä kanssa siitä, että palaisi välittömästi jos ebola Ghanaan leviäisi.

Vapaaehtoisporukkamme on mulle aika tärkeä sosiaalinen verkosto täällä. Paikallisista on kulttuurisista syistä vaikea saada aitoja ystäviä, joten yleensä tapaamme nimenomaan vapaaehtoisporukalla. Ajatus siitä, että tästä porukastamme lähes kaikki saattaisivat lähteä mikä hetki hyvänsä kotiin tuntui ahdistavalta. Ja vaikka meitä suomalaisia ja yhtä sveitsiläistä ei Saksan valtion säännöt sido, en tiedä millaisia sopimuksia heillä on vanhempiensa tai jopa itsensä kanssa. Toisten vapaaehtoisten henkinen tuki on mulle täällä sen verran tärkeä, että yksinäni en tähän pystyisi. Eli jos Ann-Sofie ja Maiju molemmat päättää kotiin lähteä, kannattaisi munkin ihan oman mielenterveydenkin nimissä lähteä niiden mukaan.

Mutta ystävien kaikkominen maasta ei olisi ainoa ikävä seuraus ebolasta Ghanassa. Nyt jo ebola on erittäin suosittu puheenaihe täällä. Voin vain kuvitella miten paljon siitä toitettaisiin jos Ghanassa olisi todettu ensimmäinen ebolatapaus. Ja sitten tietysti mun ystävät ja sukulaiset siellä Euroopassa. Olisi varmasti uuvuttavaa  vastata kaikkiin niihin huolestuneisiin viesteihin ja vakuutella olevani turvassa.

Sillä kyllä, koen, että olisin turvassa, vaikka Ghanassa todettaisiinkin ebolaa. Ebola leviää mm. hautajaisrituaaleissa, huonosti suojatuneen hoitohenkilökunnan ja kotona sairaita piilottelevien keskuudessa. Itse en mitään kyseisistä täällä tee. Olen suhteellisen hyvissä olosuhteissa: pystyn syömään melko hygieenisesti, pesemään jatkuvasti käsiäni ja pääsemään tarvittaessa nopeasti sairaalaan.

Lisäksi muutama ebolatapaus ei tarkoita epidemiaa. Rohkaiseva esimerkki löytyy tuosta meidän itäpuoleltamme Nigeriasta. Nigeria kukisti ebolan: tauti ei enää leviä. Muutama tapaus ei siis altistanut koko maata riskin alaisiksi. Ghanassa on Nigerian tapaan paljon kattavampi ja järjestäytyneempi tevreydenhuolto, kuin niissä maissa, joissa ebola pahiten tällä hetkellä riehuu. Lisäksi Ghanalla on iso valttikortti: ebola ei tulisi yllätyksenä. Koko maa suorastaan odottaa henkeä pidätellen taudin saapumista. Lääkärit ovat valmiina. Accraan myös perustettiin myös iso ebolakeskus, josta koordinoidaan mm. ebolaklinikoita ja hoitohenkilökunnan lähettämistä kaikkiin
ebolamaihin. Myös me yritetään tehdä oma osuutemme valmistelemaan paikallisia ebolaan. Terveystiedon tunnilla kerron ebolan tarttumistavoista, oireista ja tavoista, jolla taudin voi välttää. Luokkien seinille ripustellaan julisteita, joissa muistutetaan varomaan ebolaa. Voisi siis sanoa, että Ghanalla on siis kaikki puitteet  kukistaa ebola ennen kuin se pääsisi hallitsemattomasti leviämään.

Silti en voi kieltää, etteikö aina olisi riski siitä, että asiat menisivät pieleen. Enkä missään nimessä uhkarohkeana kieltäytyisi lähtemästä paikasta, jossa mulla olisi aidosti iso riski saada tappava tauti. Jos ebola Ghanassa todettaisiin, alkaisin seurata uutisia entistä ahkerammin. Kun ulkoministeriö, ICYE tai vakuutusyhtiö kotiin palua suosittelisi, tottelisin kyllä erittäin kiltisti. Ebolan hallitsematon leviäminen kun ei vaadi kuin yhdet väärin järjestetyt hautajaiset, voisi uutinen leviämisesti tulla käytännössä koska tahansa. Eli käytännössä, jos Ghanassa todetaan yksikin tapaus ebolaa, täytyy mun elää siitä eteenpäin veitsen terällä. Mikä päivä hyvänsä voi tulla puhelu, että pakkaa laukkusi, lennät tänään kotiin. Aika stressaava tapa elää arkea...

Jos tämä evakuoiminen tapahtuisi lähiaikoina, mulle varmaan tarjottaisiin vaihtoehtoista projektia toisesta maasta. Siitä olen kuitenkin aivan varma, että siihen en ryhtyisi. Sopeutuminen uuteen maahan, uuteen kulttuuriin, uusiin ihmisiin ja uuteen projektiin vie yllättävän paljon aikaa. Lisäksi se on yllättävän rankkaa. En usko, että jaksaisin sitä heti uudestaan. Ja vaikka jaksaisisinkin, olisi sopeutumisen jälkeen aikaa enää todella vähän ennen kotiin paluuta.

Ilmeisesti en ole ainoa, joka näitä asioita on nyt lähiaikoina paljon pohtinut. Vain muutama päivä sitten saatiin valitettavasti viestiä, että yksi saksalaisista vapaaehtoisista oli päättänyt varata paluulipun ensi viikolle. Hän koki ebolariskin liian suureksi. Tämä tieto otettiin muiden vapaaehtoisten keskuudessa raskaasti vastaan. Tuntuu jotenkin tosi rankalta menettää yksi porukan jäsen. Mielessä kummittelee myös pelko siitä, että lumipalloefektin mukaisesti muitakin päättää lähteä.

Kaipa voisin siis kiteyttää, että en pelkää ebolaa tautina, pelkään sen tuomia seurauksia arkielämälleni täällä. Pelkään, että se katkaisee reissuni lyhyeen. Pelkään, että joudun sen vuoksi stressaamaan. Pelkään, että sen peittoon jää monta hyvää muistoa tältä reissulta. Pelkään, että se on ainoa asia, josta multa kysytään reissusta kysyttäessä. Pelkään, että pelkään ebolaa.

Joten voidaanko kaikki yhdessä sopia, että ebola ei tulisi Ghanaan. Jooko?

Piirrustuksia ebolavalistuksen tueksi

Perjantai 10.10.

Eräänä kauniina torstaipäivänä terveystietotunnin ryydyttämänä lösähdin sohvalle lukemaan sivistykseni ylläpitäjää, eli hesaria, tietokoneeltani. Muistin jonkun hohdokkaan elämänviisauden jostain arjen piristämisestä viikonlopun sijaan ja sillä verukkeella haistatin lauantaikarkkipäivälle pitkät ja kaivoin esiin sen, mitä Accrasta ostetusta karkkipussistani oli jäljellä.

Tyytyväisenä päätökseeni otin oikein röhnötyksen kuninkuusasennon ja aloin sivistää itseäni Helsingin kaupungin vuoden 2015 budjetilla. Jokaisella on omat huvinsa. Maltoin juuri ja juuri irrottaa katseeni soten tuottavuudesta valvoakseni jo harjaantuneita otteitani karkin kahden kääreen poistamisessa. Suomessa tämmöinen tuplapakkaaminen nostaisi lähinnä jääkarhujen hukkumistilastoja, mutta täällä helteen hellinnässä pakkaus edistää suorastaan mielenterveyttä. Hedelmätoffeet kun tuppaavat olemaan näillä asteilla tahmeampia kuin takaraivoon saunassa tarttunut pihka.

Valitettavasti näköyhteyttäni tuohon teollisen vihreään melonitoffeeseen haittasi noin kahdenkymmenen minimuurahaisen paraati. Vallankaappaus! Vielä viime viikolla toffeet olivat olleet minun diktatuurisen itsevaltiuden alaisia, mutta nyt nämä iljettävät itikat olivat syösseet minut vallasta.

Suljin silmäni ja rukoilin jumalalta tämän olevan jokin julma pila eikä kosto maanantain rukouspiirin skippaamisesta. Valitettavasti silmät aukaistuani muurahaiset olivat yhä karkissani ja sen lisäksi myös käsissäni, kaulassani ja housuissani. No, kuten paikalliset usein toteavat, jumalan tiet ovat mystiset. Päätin, että tämän tilanteen mystiikka oli luettavissa myös edukseni. Karkit piti syödä äkkiä pois, ennen kuin niiden kaikki kalorit kasvattaisivat minimuurahaiset maximuurahaisiksi. Noin 4€ maksava karkkipussi maksoi kuitenkin saman verran kuin kaksi yötä Osun halvimmassa hostellissa. Ei sitä nyt poiskaan voinut heittää!

Ravistelun ja puhaltelun seurauksena onnistuin saamaan muurahaismäärän housuissani suuremmaksi kuin karkeissani. Muistuttelin itselleni proteiinin tärkeyttä ruokavaliossa ja mutustin pikavauhtia puoli pussillista toffeita naamariin. Hieman pahoinvoivana totesin olevani jälleen toffeiden valtias ja jatkoin tyytyväisenä hesariani.

Tarinan opetus: Syö aina heti kaikki herkkusi. Varsinkin melonitoffeet.

Samaisena kauniina torstaipäivänä kamalan kalorimorkkiksen pauloissa päätin, että juuri tänään olisi sopiva päivä aloittaa kuntokuuri. Muutamia viikkoja aiemmin, varsin samanlaisessa mielentilassa ilmastoidun jäätelöbaarin pöydässä olin tehnyt kämppisten kanssa kuntodiilin. Syntisten hyvien suklaajätskipallojen sulaessa mahalaukussani vannoin urheilevani vähintään kerran viikossa koko reissun ajan.

Lupauksen alkuhuuman vielä sokaistessa minut, olin kerran kaivanut retkimakuualustan esiin ja puhissut tunnin verran tulostetun "yoga for beginners" -ohjelappusen kanssa vain todetakseni, että beginnerinkin pitäisi taipua asentoihin, joiden katsominenkin sai minulla aikaan suonen vetoja. Tätä yhtä yksittäistapausta lukuunottamatta koko reissun ajan hikoiluni ovat rajoittuneet täpötäysien trotrojen takapenkille.

Kuitenkin kaikista kauniista päivistä juuri tänään oli oikea aika ottaa härkää sarvista. Sain myös Maijun vakuuttuneeksi, että nyt olisi aika näyttää ovea kaikille niille ylimääräisille riisinjyville. Niinpä kaivoimme laukkujemme pohjalta lähes unohtuneet urheiluvaatteet, pakkasimme juomapullot reppuun ja lähdimme ulos.

Käveltyämme sports trackerin mukaan noin 200 metriä, keittäjämme soitti, että nyt olisi ruoka valmista, tulkaa hakemaan. Suunnitelmat kalorien kulutuksesta kääntyivät päälaelleen suunnatessamme jamssin kuvat silmissä kiiluen kohti keittäjän läheistä kotia. Eipä sitten urheiltu, mutta ruoka oli kyllä hyvää.

Tarinan opetus: Älä edes yritä urheilla, syö mielummin. Urheiluvaatteet myös joustavat vyötäröltä mukavasti.

Tiistai 7.10.

Moni on kysellyt, että mitä sä nyt niinkun käytännössä siellä teet. No täältä pesee

Työpäiväni alkaa kahdeksalta, samaan aikaan kun oppilailla koulu. Suuri osa lapsista saapuu kouluun aamulla koulubussilla. Busseja on useita ja ne tekee useita kierroksia. Osa lapsista saapuu siis jo kuuden jälkeen, viimeiset kuitenkin ennen kahdeksaa. Kaikki lapset eivät (maksullisilla) koulubusseilla kulje ja ovatkin yleensä myöhässä. Se kun on täällä aika oletusarvo.

Aamun ensimmäinen puoli tuntinen yleensä meneekin säheltäessä. Madame Irene laskee lasten vanhempien ja isosisarusten tuomia ruokarahoja ja mä kerään lasten repuista läksyvihkoja, vien reput luokan perälle ja talutan lapset istumaan omille paikoilleen. Kun lopulta aamuhärdelli on takana, me rukoillaan ja joskus lauletaan muutama uskonnollinen laulu.

Maanantaisin aamulla on "assembly" eli tavallaan aamunavaus. Koko koulu kokoontuu pihalle rukoilemaan ja kuuntelemaan rumpusoittoa ja ilmoitusluontoisia asioita. Keskiviikkoisin ja perjantaisin aamulla on "rukouspiiri" tai vastaava ja kaikki Nursery 2 luokat kokoontuu kirkkohuoneeseen lukemaan raamattua tai muuta. Käytännössä tätä ei kyllä joka keskiviikko ja perjantai tapahdu.

Teoriassa luokassa pitäisi "kuulemma" joka toinen päivä opetella numeroita ja joka toinen kirjaimia. Käytännössä opettaja vaan valitsee aiheen fiilispohjalta, mutta yleensä samalla aiheella vedetään sitten koko päivä. Eli jos päivän aihe on A-kirjain, se on samaa A:ta loppuun asti.

Opetus tapahtuu pääasiassa toistamalla. "A for apple, B for banana". Aakkoslaulu on myös kova juttu. Sitten oppilaat pyydetään yksi kerrallaan taululle ja autetaan kijaimen/numeron kirjoittamisessa, yleensä ihan kädestä pitäen. Oppilaiden tasot on tosi vaihtelevia, muutama osaa ilman apua kirjoittaa useammankin kirjaimen, osa ei osaa edes pidellä liitua kädessä. Madame Irenellä ei ole paljon aikaa eikä kärsivällisyyttä antaa lapsille oikeasti aikaa taululla. Onneksi mulla on. Moni hiljaisempi lapsi vaatiikiin aika paljon huomiota ja aikaa asioiden oppimiseen. "Fwe ha", eli katso tähän, on kovassa käytössä, jotta lasten keskittyminen pysisi taululla. Pulpeteissa vuoroaan odottavilla lapsilla ei nimittäin yleensä ole mitään tekemistä, joten riehuminen on suorastaan luonnollinen reaktio.

Yhdeksän aikaan aloitan mun käsienpesukampanjan. Laitan luokan eteen kaksi vatia: toisessa saippuavettä ja toisessa tavallista. Sitten kutsun lapset nimeltä yksitellen eteen ja valvon, että käsien pesu oikeesti tapahtuu. Moni lapsista ei aiemmin edes osannut pestä käsiä, joten kädestä pitäen näytin miten kämmenia hierotaan yhteen.

9:15 on aamupalan aika. Autan lapsia hakemaan laukut luokan perältä ja kaivamaan eväsrasiansa esiin. Sitten lausutaan ruokarukous ja tämän jälkeen kierrän avaamassa jokaisen eväsrasian. Sisältä paljastuu useimmiten riisiä tai nuudeleita. Aamiainen onkin tyypillisesti Ghanassa varsin raskas ateria. Luokan opettaja syö aamiaiseksi lasten eväistä "pienen" osan. Meidän luokassa valitettavasti tilanne on aika äärimmäinen. Luokkaan tulee nimittäin myös koulun sihteeri ja toisinaan muutakin henkiökuntaa omien lautasiensa kanssa. Lapsilta viedään kaikki herkut ja iso osa myös pääateriasta varsin ikävästi. Osalla lapsista on kyllä paljon ruokaa mukanaan. Vanhemmat selvästi tietävät, että osa menee opettajien suihin. Mutta osalla ruokaa on selvästi vähemmän ja varsinkin niiden kohdalla tilanne on mun mielestä aika ikävä. Yritän parhaani mukaan jakaa isoista eväistä ruokaa niille, joille ei opettajien jälkeen jää jäljelle paljoakaan tai niille, joilla ei eväitä ole ollenkaan. Madame Irene kehottaa mua päivittäin ottamaan lasten ruokaa, mutta mä kaivan esiin oman banaanin tai soijakaakaon ja totean pärjääväni sillä.

Aamupala on varsin sottaista touhua. Riisit ja nuudelit syödään yleensä sormin ja iso osa putoaa lattialle. Niinpä siivoaminen vie aikaa. Madame Irenen pyyhkiessä pöytiä ja lakaistessa lautasia lapset tulevat taas luokan eteen pesemään rasvaiset kätensä.

Tän jälkeen alkaa mun vedenjuontikampanja. Käsienpesukampanjan tapaan kutsun lapset nimeltä yksitellen luokan eteen juomaan lasillisen vettä. Käsien pesusta poiketen veden juominen aamiasen jälkeen oli jo tapa ennen mun saapumista. Sen säännöt tosin olivat varsin erilaiset: niitä ei ollut. Vettä sai ne ketkä ensimmäisenä opettajan luokse ehti ja jotka kovimpaa huusi. Sekasorto oli valtava ja olen varma, etteivät arimmat lapset koskaan vettä saaneet. Nyt muutaman viikon jälkeen lapset alkavat vähitellen oppia mun säännöt. Vaikka kuinka monta kertaa juoksisi luokan heteen ja huutaisi, ei vettä saa ennen kuin mä annan luvan. Veden juonnin yhteydessä opetan lapsia kiittämään ja onkin tosi palkitsevaa, kun osa muistaa sanoa kiitos pyytämättä.

Tässä vaiheessa tulee muistaa, että lapset on 2-4 vuotiaita, eli tosi pieniä. Niinpä aamiaistouhuissa vierähtää päivittäin kevyesti tunti. Nursery 2C on ensimmäinen luokka, jossa ei enää aamiaisen jälkeen nukuta päiväunia. Lapsista kyllä huomaa sen, että ennen on aina nukuttu. Aamiaisen jälkeen lapsia nukahteleekin pulpeteille koko loppu päivän. Yöt on täällä kaikkialla meluisia, joten siihen tottuneita lapsia melu ei haittaa päivisinkään.

Sillä välitunteja ei koulussa pidetä, aamiaisen jälkeen jatketaan oppimista yleensä siitä mihin jäätiin. Tosin puolet luokasta nukkuu ja toinen puoli on erittäin villinä.

Kuten aiemmin jo kirjoitinkin, mä olen meidän luokan kirjavastaava. Mun päivän tehtäviin kuuluukin siis läksyjen tarkastaminen ja tehtävien tekeminen. Jokaisen lapsen tulee saada joka päivä sivullinen läksyä. Yleensä teen "Copy and trace"-tehtäviä, joiden avulla lapset opettelevat kirjoittamaan kirjaimia ja numeroita. Nämä pitää nimittäin osata luokka-asteen loppukokeessa, jos meinaa luokalta päästä. Toki turhauttaa opettaa näitä asioita näin nuorille lapsille. Lisäksi mun mielestä on tosi hölmöä opetella tikkukirjaimia ja pikkukirjaimia yhtä aikaa, mutta en voi vaikuttaa opetussuunnitelmaan. Sen sijaan pyrin tekemään vihon sivuista lapsia innostavia. Piirtelen omenoita ja käytän värikyniä. Se on oikeestaan ihan hauskaa. Yleensä siis tarkistan 23 sivua läksyjä, piirrän 23 sivua uusia läksyjä ja 23 sivua tehtäviä  tunnilla tehtäväksi. Aikaa kuluu myös lukemattomien erilaisten vihkojen lajittelussa ja jakamisessa. Oon onneksi kehittänyt oman järjestelmän, jotta pysyn kärryillä.

Toisinaan aamiaisen jälkeen opettaja siis jakaa tunnilla käytettävät vihot ja kynät lapsille ja opetellaan kirjaimia/numeroita taulun sijaan vihkoihin. Me opettajat kierretään sitten auttamassa pulpettien luona tai vaihtoehtoisesti kutsutaan oppilaita yksitellen opettajan pöydän ääreen tekemään tehtäviä yhdessä. Kerran Madame Irene myös haki jostakin pienet liitutaulut ja liituja ja oppilaat harjoitteli pulpeteissaan niihin.

11:30 on lounas ja siirrytään viereisessä rakennuksessa sijaitsevaan ruokalaan. Madame Irene lähtee edeltä hereillä olevien lasten kanssa ja mun tehtävä on herätellä unessa olevat. Usein lapset on niin syvässä unessa, että edes niiden ilmaan nostaminen ei välttämättä herätä niitä.

Ruokalassa syö kaikki Nursery 2 luokat yhtäaikaa. Eli tapaan myös Maijun ja Ann-Sofien. Laitetaan lapset istumaan pöytiinsä ruokoilemaan ja sitten jaetaan ruokaa. Jakamisen jälkeen me saadaa omat ruokamme, jotka me syödään opettajien pöydässä.

Lounaan jälkeen on siesta, eli kaikki lapset nukkuvat lähes kaksi tuntia pulpeteillaan. Me vapaaehtoiset päästään jo töistä, sillä siestan jälkeen ei ole enää oppitunteja, vaan ainoastaan läksyjen jakaminen ja yleistä härdelliä.

Tässä siis se, millainen työpäiväni teoriassa on. Käytännössä jokainen päivä on kuitenkin erilainen. Päivittäin saan kuulla jostain käytännöstä, uudesta oppilaasta tai muusta, josta en ollut ennen kuullut. Itse opetusta tapahtuu tosi vähän ja suurin osa ajasta menee kaiken maailman sählinkiin. Pienten lasten pitää ravata vessassa kokoajan, ja housujen pois ottamiseen ja takaisin pukemiseen tarvitaan apua. Pimeässä luokassa 4h ilman välitunteja istuvat lapset hermostuvat ja jatkuvasti niitä pitää komentaa tai taluttaa takaisin paikoilleen. Yleensä aina joku itkee.

Madame Irenellä on paljon muuta tehtävää, kuin lasten opetus. Hän laskee rahoja, pitää kirjaa erilaisista maksuista, juttelee puhelimessa miehensä kanssa, lähettää whatsappissa ketjuviestejä, lukee kirjaa ja on pitkiä aikoja poissa luokasta. Mun rooli onkin vähän mukautua aina siihen tilanteeseen, jossa mua tarvitaan. Joskus saatan viettää koko päivän vihkojen parissa, joskus opetan yksin koko luokkaa. Välillä on vaikeaa saada tilaa Madame Ireneltä, joskus saan sitä liikaakin. Yritän silti joka päivä löytää jonkin hetken, jolloin saan tehdä lasten kanssa jotain kivaa. Yleensä laulan lastenlauluja, sillä lapset rakastavat musiikkia.

Jos olen rehellinen, mua ei välttämättä tarvittaisi luokassa. Kyllä ne pärjäisi ilman mua, kyllä ne kaikki joskus sen A:n oppisi. Mutta kyllä musta on silti paljon hyötyä. Suomessa tossa luokassa olisi ainakin 5 kasvatusalan ammattilaista. Täällä hyvä kun on edes yksi. Pyrin antamaan lapsille henkilökohtaista huomiota. Mulla on pieni vihko, johon kirjaan jokaisen lapsen kehitystä ja haasteita. Madame Irenellä ei ole aikaa kohdella lapsia yksilöinä.

Kaikkein tärkeimmäksi tehtäväkseni kuitenkin koen väkivallattoman aikuisen roolin. Lapsia lyödään täällä kaikkialla ja kokoajan. Keppi on meidän luokan ainoa kasvatusväline. Lyöminen on erittäin erittäin toistuvaa. Sitä tapahtuu ihan kokoajan. Osaa lapsista myös selvästi pahoinpidellään kotona. On mustelmia, naarmuja, auenneita silmäkulmia ja lohjenneita hampaita. Väkivalta näkyy myös lasten käytöksessä. Pahimmissa tapauksissa lapsi ei koskaan hymyile eikä puhu ja eristäytyy
täysin luokkalisistaan. Useimmilla väkivalta on vain tarttunut ja lapset hakkaavatkin toisiaan armottomasti.

Näissä olosuhteissa on mun mielestä erityisen tärkeää, että mä näytän sekä lapsille, että opettajille mallia siitä, että on muitakin tapoja. Kaikkien aikuisten ei ole pakko hallita pelolla. Mä yritän antaa lapsille hellyyttä ja huomiota. Yritän viestiä, että mä välitän niistä. Ja vaikka suutunkin, jos ne ei tottele, se ei vie sitä välittämistä pois. Ehkä nimenomaan tämä tekee työstä tosi raskasta. Hellyyden tuoma hyvä ei näy konkreettisesti, lasten käytös ei muutu hetkessä. Pitää vaan jaksaa uskoa, että pitkällä tähtäimellä tällä on jotain merkitystä.

Teen siis tällä hetkellä vain noin 4 ja puolen tunnin työpäiviä. Päivän jälkeen oon silti usein väsyneempi, kuin mun aiemman työn 9h vuoron jälkeen. Työ väsyttää henkisesti ja fyysisesti. Silti pienet onnistumisen hetket antaa voimia ja intoa uuteen päivään. Lisäksi koulun jälkeen pihalla bussia odottavat lapset hymyineen ja leikkeineen ovat tosi hellyyttäviä.

Me ollaan saatu rehtorilta lupa alkaa pitää iltapäivisin terveystiedon opetusta, joten työskenneltäis muutamina päivinä viikkossa myös iltapäivällä. Aloitettiin projekti tänään, mutta kerron siitä lisää sitten, kun se on lähtenyt kunnolla rullaamaan.

Aamiaishärdelliä

Grace osaa jo A:n

Kirjanpitoa kirjojen jakamisesta

Vihkoja

Prince pesee käsiään

Aseda aamiaisella

C for car