Tämän päivän luukku onkin vähän pidempi postaus. Viime viikolla Maiju, Fabienne ja mä matkustimme viisi päivää ympäri Voltan hallintoaluetta. Tässä meidän matkakertomuksemme!
Keskiviikko
Keskiviikkoyönä herätyskello soi 2.50. Unta oli saatu kerättyä reilut kaksi ja puoli tuntia, sillä pakkasin kamat viimeisenä illalla. Jotkin asiat eivät kai koskaan muutu.
Kumasi nukkui ja aurinkokin oli vielä piristämässä pallon toista puoliskoa, kun paikallinen kaverimme ajoi meitä bussiasemalle. Bussiin päästyäni nukahdin saman tien, josta muistutuksena mun selkä on vieläkin ihan juntturassa.
Matka Kumasista Hohoehin kestää yleensä 15 tuntia. Aika kului yllättävän nopeasti. Nukuin, söin eväitä, ihailin maisemia ja kuuntelin äänikirjana Sofi Oksasen Puhdistusta. Mun mp3-soittimessa ei ole näyttöä, joten en näe missä luvussa mennään. Onneks mun paras kaveri soitti äidilleen, joka tarkisti kirjahyllystään millä sanoilla eka luku alkaa, niin pääsin aloittamaan kirjan alusta!
Meitä onnisti: ruuhkaa ei ollut, tiet oli paikallisille standardeille hyvässä kunnossa, sää suosi ja joen ylittävään lauttaankan ei jonotettu kauaa. Niinpä päästiin Hohoehin vaan reilu yhdeksässä tunnissa! Eihän se oo mitään!
Hohoesta matka jatkui kohti Wlitä jaetulla taksilla. Kyytiin änkesi porukkaa joka kylästä ja kun sisälle ei kertakaikkisesti mahtunut enempää väkeä, avattiin takakontti ja laukkujen päälle mahtui vielä yksi kaveri istumaan. Tiellä hiekka pöllysi niin, ettei 10 metriä meidän edellä ajavaa moottoripyödää edes erottanut. Muuten hajoamispisteessä olevaan autoon oli asennettu Ghanalaiseen tapaan tolkuttomat stereot ja musiikki pauhas. Tuulilasissa liehui Ghanan ja Manchester Unitedin liput.
Wlissä yövyttiin kylän halvimmassa hostellissa. Ainoa toimiva pistorasia oli käytävässä, joten melkeen koko ilta istuttiin käytävässä valvomassa kännyköiden lataamista.
Selfie taksimatkalta. Huomaa takakontissa laukkujen päällä istuva mies.
Joo kyllä ne latautuu.
Torstai
Aamiaiset vatsalaukuissa lähdettiin tarpomaan Wlin luonnonsuojelualueen sademetsän poikki kohti Länsi-Afrikan korkeimpia vesiputouksia. Aurinko paistoi, linnut lauloivat ja meitä ympäröi kaikilta suunnilta suunnattomat vuoret. Perhosia pörräsi parhaimmillaan niin paljon, että piti varoa astumasta päälle. Opas kertoi meille alueen historiasta ja luonnosta. Ylitettiin jokia yhdeksän kertaa ja bongattiin mm. ananaksia, kahvipapuja ja kaakaopapuja. Maiju ja meidän opas poimikin yhden kaakaohedelmän meille matkaevääksi.
Tunnin kävelyn jälkeen päästiin perille. Edessämme putosi 70metriä kylmää vuoristojoen vettä. Ilmassa leijui pieniä teräviä pisaroita ja putous pauhasi. Ihastuneiden huokausten jälkeen kuitenkin jatkettiin matkaa kohti näköalapistettä. Sinne kiipesimme noin 20minuuttia erittäin haastavaa kalliorinnettä patikoimiskeppien avustuksella. Näköalapisteeltä näki yläputouksen, kun maantasalta näki vain alaputouksen. Valokuvat eivät kyllä tee lähes 140 metriselle putoukselle oikeutta. Olihan se aika satumainen näkymä!
Auringossa kiipeämisen jälkeen hikeä pukkas kuin milläkin maratonilla, eikä alaputouksien juuressa olevan altaan kylmä vesi enää tuntunutkaan niin kamalalta. Päästimme oppaan palaamaan kotiinsa ja vaihdoimme bikineihin. Olimme paikan ainoat ihmiset, kiljumisemme kuulikin vain putouksen ympärillä lentelevät sadat uhanalaiset lepakot. Putouksien alle käveleminen ei ollut aivan helppo juttu. Veden iskeytyminen altaaseen aiheutti niin sumean vesipilven, että jouduin peittämään suuni kädellä saadakseni henkeä. Pauhu oli niin kova, etten kuullut vieressäni seisovan Maijun huutoa. Putoavan veden aiheuttama jääkylmä tuuli oli niin kova, että piilolinssit lähtivät paikoiltaan. Sydän hakkasi ja jalat yrittivät jarruttaa matkaa, mutta olin päättänyt, että haluan tuntea putouksen mun selässä. Ja kyllä kannatti! Vesi hieroi hartioita ja nauru raikasi!
Wlistä matkasimme takaisin Hohoehin jonkun paikallisen kyydillä pientä summaa vastaan. Autoon änkesi jälleen seitsemän henkeä ja kaikkien laukut. Mutta ei mitään ongelmaa! Hohoessa söimme lounasta ja kiertelimme kaupungilla ennen trotrolla matkustamista Logba Alekpetiin.
Logba Alekpedistä matka jatkui kohti Tafi Atomea moottoripyörien kyydissä. Pieni Tafi Atomen kylä oli sympaattinen ja kaduilla juoksevat lapset suloisia. Kylän naispäällikkö valmisti meille herkullisen illallisen.
Kävely sademetsän läpi vesiputouksille.
Kaakaopapuja
Vesiputouksen kuvaamista.
Osa vesiputouksesta.
Alaputous ja alareunassa minä.
Maiju ja mä vesiputouksen alla.
Team Finland!
Reput selkään ja menoksi!
Ananasta trotrossa
Matka taittuu moottoripyörillä.
Mä ja mun reppu. (Huomaa miten vähän tavaraa mulla on mukana!)
Selfie moottoripyörämatkalla.
Selfie kamalassa sängyssä. Lankut tuntu selässä, mut makuupussi, silmälaput ja korvatulpat niin kyllä uni aina tulee.
Perjantai
Aamulla kuudelta lähdettiin oppaan kanssa sademetsään etsimään Mona-apinoita. Opas oli tosi hyvä. Se kertoi meille pitkiä tarinoita apinoista ja sademetsästä. Aikoinaan niitä suojeltiin uskomusten avulla. Apinan tappaminen tarkoitti oman äidin kuolemaa. Jos taas yritti kaataa puun, uskomuksen mukaan kaatopuuhissa loukkaisi itsensä, eikä haava koskaan paranisi.
Ensin bongattiin yksi käärme, jonka tappaminen oli kuulemma jopa suotavaa. Kuultiin apinat jo kauan ennen kuin löydettiin ensimmäinen lauma. Opas kutsui niitä meidän luokse hassulla ääntelyllä ja yhtäkkiä niskaan hyppäsikin jo ensimmäinen apina! Ne oli varsinaisia veijareita. Banaanit kelpasivat hyvin eivätkä ne ujostelleet meitä yhtään, vaan tulivat olkapäille ja käsivarsille aamiaiselle. Se oli hauskaa ja aika vierikin nopeasti. Otin siinä sivussa myös noin 600 valokuvaa. Nähtiin aamun aikana kaksi laumallista apinoita.
Apinakierroksen jälkeen oli aika jättää Tafi Atome ja suunnata Amadzofen kylään. Menopeliksi valikoitui jälleen moottoripyörät. Tällä kertaa reissu tosin oli varsin erilainen. Matka kesti reilu tunnin ja ajelimme pääasiassa vuoristoteitä. Välillä oli isoja ylämäkiä joita seurasi jyrkkiä alamäkiä. Välillä oli hienoa asfalttia, välillä ei niin hienoa asfalttia, välillä pöllyävää hiekkaa, mutta useimmiten näiden kaikkien kolmen kuoppaista yhdistelmää. Moottoripyörä onneksi voi väistää suurimmat kuopat, toisin kuin trotro. Maisemat oli mielettömät. Ajoimme pienten kylien läpi, joissa lapset vilkuttivat kun huristimme hiukset hulmuten (kypäristä on turha haaveilla) heidän ohitseen. Pyörä, jonka kyydissä olin, ei ollut ihan uusi. Moottorissa ei aina ylämäissä tahtonut tehot riittää ja kerran se jopa sammui. Korvattiin sitten menettyä aikaa kaahamalla serpentiiniteitä alamäissä yli 100km/h. Siinä ei paljoa valokuvia enää napsittu ja kuskiin tarraamista ujosteltu. Oli silti tosi siisti reissu!
Kun päästiin perille kylään huomattiin, että siellä oli jotkin pippalot meneillään. Perjantaina Ghanassa on Farmers' Day, eli pyhäpäivä, jolloin juhlitaan maanviljelijöitä. Oletimme tietysti siis, että kyseessä oli tämä juhla. Pienen utelun jälkeen meille kuitenkin selvisi, että kyseessä oli uuden heimokuningattaren kruunajaiset. Haltioituneena jäimme seuraamaan seremoniaa sivusta. Siinä se oli, koko "Afrikka-meininki", eli se mitä länsimaalaiset kuvittelee, että kaikkialla Afrikassa näkee kokoajan, mutta me ei oltu vielä nähty missään. Oli maalattuja vartaloita, perinteisiä vaatetuksia, koruja, pyhiä patsaita, valtikoita, valtaistuimia, vuohennahkaturbaaneja, rumpuja, marakasseja, musiikkia, rukoilua, tanssia, pyhimysten palvontaa ja paljon mistä ei ymmärretty mitään. Paikalle oli kokoontunut kaikkien alueiden kylien vanhimmat ja hierarkia oli aika selkeesti näkyvillä. Heimolla oli oma kielensä, joten ei ymmärretty oikeen mitään, mutta meno oli mahtava! Ei oikeen kehdattu hirveesti kuvailla, eikä se fiilis nyt kuvista muutenkaan oikeen välittynyt. Mutta voin sanoa, että oli kyllä hieno seremonia!
Sitten oli aika kivuta Mountain Gemin huipulle. Onneksi matka oli melko loivaa ja helposti kuljettavaa. Aurinko tosin oli armoton, mutta yllättävän nopeasti huippu saavutettiin. Kaivettiin eväät esiin ja nautittiin lounas Voltan katolla. Kaikkiin ilmansuuntiin aukesi postikorttimaisema ja pieni tuulenvire auttoi auringon suhteen. Volta on kyllä mielestäni tähän mennessä Ghanan kaunein hallinnollinen alue. Vuoria, jokia, järvi, vesiputouksia, pieniä kyliä, vesiputouksia, lintuja, perhosia. Ihanaa!
Illaksi reissasimme Hohun, eli Voltan pääkaupunkiin. Hossa meille kävi ensimmäistä kertaa se pelättu: hostelli oli täynnä. Onneksi löydettiin yksi hotelli, josta löytyi vielä vapaa huone. Omistaja sääli meidän matkabudjetin venymistä ja saimme lopulta tuntuvan alennuksen. Huone maksoi siis saman verran kuin olisi maksanut halvimmassa hostellissa ja meillä oli oma kylpyhuone! Luksusta!
Illallisella tutustuttiin taas uuteen valkoihoiseen. Ghanassa valkoiset on kuitenkin sen verran vähissä, että usein kuin sellaiseen törmää, niin jäädään vähän juttelemaan. Saksalainen Justin istui meidän kanssa toista tuntia iltaa, kunnes silmäluomissa alkoi painaa liikaa aamun aikainen herätys. Ei haittanut yhtään, että oltiin säästetty päättämällä änkeä kaikki kolme parisänkyyn.
Apina!
Ei ihan onnistuttu kattomaan samoihin kameroihin.
Banaani maistuu.
Näpit irti mä olin täs eka!
Lisää banskuu!
Välissä vähän imetystä.
Lauman johtaja on kooltaan kaksinkertainen muihin verrattuna, koska saa eniten ruokaa.
Ghanalaiset puut on aika isoja.
Kenten kudontaa.
Tää moottoripyörämatka olikin vähän jännittävämpi.
Yksi harvoista kruunajaisista otetuista kuvista.
Ja vielä yksi.
Voltan katolla!
Kiipeäminen ohi!
Vuoren huipulla meidän ympärillä lenteli haukkoja tai kotkia. Joku hifistelijä ehkä tunnistaa tästä kumpia ne oli?
Matka vuoren huipulta alas oli alkuun onneksi loiva.
Ho:ssa mä sain siideriä. Sekös ilahdutti.
Lauantai
Lauantaina suuntasimme Hosta Akosomboon. Kaksi trotroa, yksi lauttamatka ja yksi taksi. Useamman tunnin verran lisää upeita maisemia. Akosombossa tavattiin muutama muu ICYEläinen ja yksi meidän paikallinen kaverimme Kofi.
Käytiin katsomassa Akosombon patoa. Volta on maailman suurin tekojärvi, joka on muodostettu sähköntuotantoa varten. Akosombon pato tuottaakin suurimman osan koko Länsi-Afrikan sähköstä! Kierros painottui päasiassa insinööripuolelle ja meni väsähtäneeltä valtsikkalaiselta kyllä ihan yli hilseen. Watteja ja turbiineja oli kyllä paljon. Mieleen kuitenkin jäi yksi nippelitieto: pato on rakennettu kivimurskasta ja hiekasta, eikä betonista, siksi, että betoni voi maanjäristyksessä haljeta. Halkeama auheuttaisi megalomaanisen tsunamin ja se olis sitten tervemenoa koko Volta ja kuulemma Accra myös! Enpä olisi mä tullut ajatelleeksi! Mutta siksipä en suunnittelekaan patoja.
Mieleen jäi myös ihailu siitä, miten Ghana panostaa uusiutuvaan energiaan. Kehitteillä on tuuli- ja vesivoimaloita, aurinkokennoja ja jätteiden poltosta kerättävää energiaa. Ja Suomessa kehitteillä on ydinvoimaloita... Kumpi olikaan se kehitysmaa?
Syötiin Kofin kotona hyvää ruokaa ja istuttiin iltaa vapaaehtoisporukalla keskustellen mm. edustuksellisen politiikan haitoista ja ryhmäkurin tarpeellisuudesta.
Akosombon silta: paikallisten ylpeyden aihe,
Padon päällä.
Pato on tehty kivimurskasta.
Aurinko laski pilvien taa.
Sunnuntai
Hyvältä matkalta on aina hyvä palata kotiin. Aamulla matkustettiin parilla trotrolla Koforiduaan. Tokassa trotrossa pääsin etupenkille, mutta ainoa paikka mun jaloille oli vaihdekepin päällä. Niinpä aina, kun kuski halusi vaihtaa vaihdetta (mäkisessä maastossa tää oli varsin usein), niin mun piti nostaa jalkaa. Kahen tunnin reisitreeni tuli siinä!
Koforiduassa meille ilmeni, että bussi Kumasiin lähtisi vasta neljän tunnin päästä. Siinä vaiheessa kilometrit ja aurinko olivat jo alkaneet tuntua kehossa ja niinpä kökötettiinkin vaan laiskoina neljä tuntia bussiasemalla.
Kotimatka tuntui ihanan lyhyeltä verrattuna pidempään menomatkaan. Kotona odotti Ann-Sophie, jota oli ehtinyt jo ihan tulla ikävä! Ja tietysti oma pehmoinen sänky.
Bussi oli kyllä jo siinä, odoteltiin vaan matkustajia.
Ehdittiin me aika monessa paikassa käydä!
Karttalähde: www.zeemaps.com
