Vihdoin ja viimein koitti se ilta, jota olin odottanut kuukausia. Tammikuun kuudentena istuin Accran lentokentällä malttamattomana. Perheeni kone oli juuri laskeutunut Ghanaan! Mieletöntä!
Oli tietysti aivan ihanaa nähdä perhe pitkästä aikaa. Ennen Ghanaan muuttoa asuin vielä vanhempieni luona, joten en ollut tottunut olemaan näkemättä niitä niin pitkään aikaan. Tuntui tosi epätodelliselta nähdä ne, varsinkin Ghanan ympäristössä.
Perhe saapui myöhään illalla, joten siirryimme suoraan Salvation Army Hostellille. Siellä esittelin perheeni Kwamelle, minkä jälkeen söimme huoneessamme mun kaupungilta ostamaa iltapalaa ja skumppaa.
Heti seuraavana aamupäivänä suuntasimme kohti Cape Coastia. Valitsin kulkuneuvoksi ilmastoidun Ford "trotron", joka on euroopplaistenkin standardeilla mukava kulkuneuvo. En halunnut heti alkuun tunkea vahempiani laukkuineen päivineen oikeaan trotroon.
Matkalla vaihdoimme kuulumisia ja esittelin ikkunasta Ghanan arkea. Hauskaa miten pienet ja arkiset asiat oli niille eksoottisia. Etäisesti muistin itseni samassa tilanteessa reilu neljä kuukautta sitten. Silti tuntui, että siitä olisi paljon kauemmin. Nauratti muisto siitä, että innoissani kuvasin ihan tavallisia naisia, jotka kantoivat banaaneja päänsä päällä.
Saavuimme Cape Coastiin juuri ennen pimeää. Söimme herkullisen illallisen yhdessä ja painuimme pehkuihin, sillä seuraavana aamuna oli aikainen herätys.
Aamulla suuntasimme sitten Kakumin riippusiltakävelylle ja sieltä Hans Cottage Botelin krokotiilien luo. Kerroin paikoista jo aiemmin vieraillessani siellä loka- marraskuun vaihteessa Ann-Sophien ja Maijun kanssa, joten en takerru nyt yksityiskohtiin. Sen vain kerron, että riippusillat olivat äidille aika kova pala ja isä oli melko kankeana koskiessaan krokotiiliin. Se oli hauskaa!
Kuten aiemmallakin vierailullani, suuntasimme seuraavaksi Cape Coastin orjalinnaan. Siellä oppaamme aksentti oli niin vahva, etteivät vanhempani edes meinanneet ymmärtää häntä. Jouduin siis tulkkaamaan kierroksen. Opas luuli varmaan, etteivät vanhempani puhu englantia, vaikka he kumpikin käyttävät sitä jatkuvasti työssään.
Linnan jälkeen oli aika siirtyä seuraavaan kohteeseemme: Biriwaan. Kylään ajoi taksilla Cape Coastista vain reilu vartin (+ lukemattomat poliisien pysäytykset ja lahjusten maksut). Biriwassa sijaitsee pieni rauhallinen rantahotelli, jonka on omistanut saksalainen nainen yli 30 vuotta. Paikka oli ihastuttava. Meidän lisäksi hotellissa oli vain muutama perhe ja saimmekin viettää aikaa altaalla rauhassa. Kavereiden kanssa Ghanassa reissatessa budjetti on ollut aina minimi, joten oli todella luksusta voida tilata ravintolassa listan kalleinta ruokaa ja nukkua ilmastoidussa huoneessa. Silti seura oli tietysti paikan kohokohta.
Niinpä lomailimme. Söimme, uimme, luimme, pelasimme erilaisia pelejä, katselimme valokuvia reissultani, muistelimme menneitä, suunnittelimme tulevaa ja vain nautimme toistemme seurasta. Oli niin täydellistä.
Sunnuntaina lokoilua oli silti saatu tarpeeksi ja oli mukava suunnata kohti Kumasia. En kuitenkaan ollut tajunnut ottaa huomioon, että sunnuntaisin paremmat bussit kulkevat vain harvoin. Tässä tapauksessa kerran aikaisin aamulla. Niinpä jouduimme matkustamaan MMT-bussilla, eli mun vakiobussilla, joka on ilmastoimaton ja halpa. Siellä sitten istuttiin kuin sillit purkissa hiestä märkinä ja kuunneltiin afrikkalaista musaa bussin kaasuttaessa kuoppaisia teitä kohti Kumasia.
Sunnuntai-iltana vein perheen meidän kämpille, jossa me tavattiin Ann-Sophie. Ostettiin kadulta nuudeleita ja syötiin ja pelattiin pelejä yhdessä yömyöhään.
Maanantaina suunnattiin Ann-Sophie mukanamme keskustaan. Esittelin keskustorin, joka on koko Länsi-Afrikan suurin tori. Ostimme vinon pinon afrikkalaisia printtikankaita ja muuta paikallista tavaraa. Melko pian väenpaljous alkoi kuitenkin ahdistaa siskoani. Tori koostuu yli 10 000 myyntikojusta, joiden välistä mahtuu juuri ja juuri kävelemään. Joka puolella on todella paljon ihmisiä, ahdasta ja meluisaa. Pahaa olo tuo myös helteessä seisovan lihan haju. Niinpä suunnattiin torilta pois ja lounaalle kivaan ravintolaan Adumissa.
Martina liittyi meidän seuraamme hetkeksi ja suuntasimme Adumin toiseen päähän ostamaan afrikkalaisia matkamuistoja. Mukaan tarttui naamaria, kulhoa ja korua.
Tiistaina koulu alkoi loman jälkeen uudelleen. Lähdimme koko perheen voimin aamun koulubussikierrokselle. 5:30-8:00 ajoimme heräilevän Kumasin katuja pitkin ja poimimme kyytiin koulun lapsia. Lapset olivat kummastuneita bussin neljästä valkoihoisesta.
Koulupäivä oli melko rauhallinen, sillä alle puolet lapsista tuli ensimmäisenä päivänä kouluun. Se oli ihan hyvä, sillä nyt perheelläni riitti aikaa leikittää jokaista lasta yksitellen. Oppilaat esittelevät innoissaan osaamiaan loruja ja lauluja. Olin tosi ylpeä miten hyvin ne muisti ne lomankin jälkeen.
Koulun jälkeen leikimme vielä hetken pihalla lasten kanssa, mutta sitten oli aika pakata laukut ja saattaa perhe lentokentälle. Hyvästit olivat helpommat kuin olin odottanut. Alla oli lähes kuukausi matkustelua, joten oli kiva palata kotiin ja omien lasteni luo. Tämä selvästi helpotti hyvästejä. Tiesin jatkavani elämää, josta pidän. Muutenkin viikon aikana ehti hyvin huomata, miten roolini perheenjäsenenä on muuttunut. Olen itsenäistynyt Ghanassa luonnollisesti paljon. Asiaa korosti vielä se, että nyt olimme maassa, jonka mä tunnen. Niinpä mä suunnittelin päivät, järjestin kuljetukset, tingin hinnat ja muutenkin olin vastuussa viikon järjestelyistä.
Silti on helpottavaa tietää, että vain alle kahden kuukauden kuluttua nähdään uudelleen.
Ja niin päättyi mun reissu tällä kertaa. Monta rannikkokohdetta kierrettiin, useimmat jopa kaksi kertaa. Silti hyvältä matkalta on aina hyvä palata kotiin.
Riippusilloilla
Isä ja kroko
Naiset orjalinnalla
Sisko ja sen sisko
Altaalla oli ihana viilentyä
Synttärisankari aamiaisella
Biriwan aamiainen
Harmattanin aikana ilma oli sakeana Saharalta tuulen mukana tulevasta hiekasta
Isä aidolla trotromatkalla Kumasissa
Eeva ja isä ravintolassa
Äiti ja Ann-Sophie
Eevan selfie lasten kanssa
Della ja Eeva
Roberta ja äiti
Kennedy ja isä
Oikeen kunnon perhepotretti!
