Torstaina meillä alkoi koulusta mid term -loma. Päätettiin ottaa tästä pitkästä viikonlopusta kaikki ilo irti ja suunnata reissuun vähän kauemmas: rannikolla sijaitsevaan Cape Coastin kaupunkiin.
Torstai
Koulun jälkeen paistoimme evääksi miljoona kananmunavoileipää ja pakkasimme kimpsut ja kampsut matkaan. Yhdeltä hyvästelimme koulun ja suuntasimme kohti MMT-bussiasemaa. Asemalla saimme odotella useamman tunnin ennen liikkeelle lähtöä. On käsittämätöntä miten täyteen bussit pystytäänkään ahtaamaan. Tavallisen hsl-bussin kokoiseen bussiin mahtuu 100 matkustajan lisäksi sata säkillistä riisiä, keittobanaaneja ja muuta sälää. Ei ihme, että siinä pakkaamisessa kuluu tovi! Kun vihdoin bussi on täynnä ja pääsee liikkeelle, ajaa sen paikalle välittömästi seuraava bussi ja lippujen myyjä saapuu paikalle. Tällöin paikalliset käyvät läpi salaman nopean
muodonmuutoksen tavallisista mukavista perheen äideistä kiljuviksi elämästä ja kuolemasta kamppaileviksi hyeenoiksi. Onneksi mekin saatiin lopulta liput ostettua!
muodonmuutoksen tavallisista mukavista perheen äideistä kiljuviksi elämästä ja kuolemasta kamppaileviksi hyeenoiksi. Onneksi mekin saatiin lopulta liput ostettua!
Lopulta istuimme bussin kyydissä kuin sardiinit purkissa ja polvet korvissa, koska tietysti jalkatilatkin pakataan täyteen tavaraa. Mutta ei se mitään, hinnat oli halvat ja auki olevista ikkunoista puhaltava tuuli toimi paremmin kuin kalliit ilmastoinnit. Matka saattoi alkaa!
Matka saattoi myös tyssätä, sillä vain muutaman tunnin köröttelyn jälkeen bussi pysäytettiin tien laitaan ja kanssamatkustajat kiltisti tulkkasivat, että bussi oli hajonnut. Siinä sitä sitten seistiin, keskellä jotain pientä Ghanan kyläpahasta. Taivas päätti juhlistaa tätä tilannetta iskemällä kylän niskaan järkyttävän ukkosmyrskyn.
Asioilla on kuitenkin tapana järjestyä ja lopulta pääsimme jatkamaan matkaa uuden bussin kyydissä. Sadetta vihaavat paikalliset saivat tosin tämän uuden bussin pakattua huomattavasti nopeammin kuin ensimmäisen. Silti arvokkaita matkustustunteja oli taas vierähtänyt ja yllättävän pian pimeä teki jo dramaattisen sisääntulonsa.
Ann-Sophie tiivisti loppureissun osuvasti: se tuntui huvipuiston kummitusvuoristoradalta. Jostain syystä muuten hyvin äänekkäillä paikallisilla ei ole tapana pahemmin jutella julkisissa kulkuneuvoissa. Jopa siis vähemmän kuin meillä tuppisuusuomalaisilla. Hiljaisuus ei kuitenkaan ollut ongelma, sillä taustamusiikista vastasi järkyttävän rankkasateen katon takominen ja ukkosen jyrinä.
Kun Ghanassa laskee aurinko, niin tulee pimeää. Niinkuin oikeasti, pimeää. Pienellä sademetsän läpi kulkevalla tiellä ajatuskin katulampuista naurattaa. En edes erottanut kirjaimellisesti kylkeeni liimautuneen Ann-Sophien kasvonpiirteitä pimeyden paksun verhon läpi.
Mutta sitten oli se ukkonen. Kun Ghanassa ukkostaa, niin todellakin ukkostaa. Salamat löivät tiheämmin kuin parhaimpienkaan paparazzien kamerat. Ja tietysti valaisivat samalla kaiken, mikä muuten oli pimennossa. Oli aika psykedeelinen meno.
Näissä olosuhteissa autokoulunopettaja saisi sydänkohtauksen, jos näkisi millä vauhdeilla me jatkoimme matkaa. Pitihän nyt perille päästä ennen yötä. Ja ihan vain tiedoksi, että bussin on ihan ok ohittaa toinen bussi, tai rekka, tai vaikka kaivinkone, vaikka vastaan tuleva bussi, tai rekka, tai vaikka kaivinkone olisi jo niin lähellä, että ajovalot sokaisee.
Kuin ihmeen kaupalla selvittiin Cape Coastiin ilman kolareita. Hostellilla ihanat kylmät suihkut toivottivat meidät tervetulleiksi.
Perjantai
Herättiin kukonlaulun aikaan, sillä haluttiin päästä perille Kakumin kansallispuistoon ennen turistirysää. Palkattiin päiväksi taksikuski (hintaan 70GHC, eli n. reilu 15€) kuskaamaan meitä paikasta toiseen (ja odottamaan meitä aina sillä välillä).
Matka Kakumiin kesti 150km/h vauhdilla reilu tunnin. Taksin ikkunoiden ohi vilisi pieniä kyliä ja paljon sademetsää. Muutaman kerran meinasi aamupalat mennä väärään kurkkuun ohituksissa, mutta tästäkin reissusta selvittiin hengissä. Istuin etupenkillä ja tien kuoppien ja vastaan tulevien autojen väisteleminen muistuttivat koukuttavaa tietokonepeliä. Kuski oli rento kaveri, joka rupatteli meille elämäntarinansa.
Onneksi lähdimme liikenteeseen aikasin, sillä Kakuumissa meidän opastetulle kierroksellemme osallistui meidän kolmen lisäksi vain yksi amerikkalainen vanha mies: Don Johnson. Hauska heppu, joka oli tullut uskoon avioeron jälkeen ja nyt lähtenyt Ghanaan jakamaan ilmaisia raamattuja. Jälleen yksi erittäin mielenkiintoinen tuttavuus listan jatkeeksi. Tuntuu, että Ghanaan hakeutuu ihmisiä ihan laidasta laitaan.
Kierros sademetsän läpi oli todella antoisa. Luonto oli upean näköistä, tuoksuista ja kuuloista. Tulipa siinä samalla myös taas viikonlopun treenit, kun kapusimme polkuja pitkin ylös vuoren rinnettä lievästi sanottuna painostavassa ilmastossa. Olisi kyllä vesipullo tehnyt terää. Opas esitteli meille puulajeja ja myös tappajamuurahaisia (ne voi oikeasti syödä ihmisen kokonaan elävältä!). Ei nähty metsäelefantteja eikä leopardeja, mutta oli silti siistiä ajatella, että täällä ne vaan käppäilee meidän kanssa.
Lopulta olimme kivunneet Kakumin kohokohtien, eli riippusiltojen, tasolle. Sitä kokemusta ei oikein voi edes sanoiksi pukea. 40metrin korkeudessa sademetsän katon yllä ilma oli raikasta ja näköalat mielettömät. Puihin kiinnitetyt sillat narisivat ja keinuivat, mutta silti ylitin ne yllättävän rennoin mielin. Hymy oli herkässä ja vahvasti semmoinen tunne, että mä elän. Valokuvat eivät kyllä tee paikalle oikeutta, mutta silti niitä tuli tapani mukaan räpsittyä melko rankalla kädellä.
Kotimatkalla Kakumista pysähdyimme taksikuskin kanssa Hans Cottage Botel nimiseen paikkaan, jonka lammessa asustaa villejä krokotiileja. Pitihän ne nyt käydä tsekkaamassa, kun täällä asti oltiin! Olin odottanut näkeväni ehkä vilaukselta yhden silmäparin lammen toiselta puolen, joten vapaasti poluilla kököttävät isot liikkuvat krokotiilit yllättivät mut täysin. Ja pitihän sitä tietysti myös mennä koskemaan yhteen, kun kerran sai. Oli siinä vieressä kyllä paikallinen nainen bambukepin kanssa vahtimassa. Hassua, että elävä olento ei tuntunut lainkaan lämpimältä.
Tämän luontopläjäyksen jälkeen oli historian vuoro. Suuntasimme siis Cape Coastin kuuluisaan orjalinnaan. Tässä välissä voisin myös hieman valistaa teitä rakkaita lukijoitani. Ghana toimi 1500-1800 luvulla transatlanttisen orjakaupan kiintopisteenä. Muistatte kaikki varmaan tämän orjakolmion, jossa Afrikkalaiset orjat kiikutettiin Amerikkaan viljelemään mm. puuvillaa, sokeria ja tupakkaa ja sitten nämä herkut tuotiin Eurooppaan rikkaiden nautittaviksi? Ghana toimi tämän kolmion Afrikan kärkenä, sillä Afrikan orjat ladottiin laivoihin juuri Ghanan rannikoilla. Cape Coastin orjalinna on yksi n. 30 Ghanan rannikolle rakennetuista linnoista, joissa teljetyt orjat odottivat laivoihin lastaustaan epäinhimillisissä oloissa.
Kierros linnassa veti erittäin ansiokkaan oppaan ansiosta erittäin hiljaiseksi. Siinä kun seisoi pilkko pimeässä haisevassa tyrmässä ja kuvitteli orjien kurjuuden alkoi hävettää oma länsimaalaisuus. Vaikea käsittää, että oppaan tarinat olivat totta, eivätkä kauhukertomuksia. Kierroksen jälkeen sulattelimme vähän kuultuamme ja kiertelimme vielä linnan lukemattomissa pienissä huoneissa.
Historian jälkeen vuorossa oli kulttuuri, sillä suuntasimme kohti kirjakauppaa. Siis oikeaa kirjakauppaa, josta saa muutakin kuin erinäköisiä raamattuja. Tämä on Ghanassa suorastaa harvinaisuus. Tämä käytettyjen pokkareiden putiikki oli meille kuin taivas ja aika lensi kuin siivillä takakansia läpi lukiessamme. Mukaan tarttuikin ihan kelpomäärä luettavaa loppuajaksemme maassa.
Illallisen nautimme hostellin yhteydessä olevassa erinomaisessa kasvisruokaravintolassa. Ruoka oli hyvää, seura oli hyvää, taustalla pauhasi meri ja ympärillä sykki upea kaupunki. Tunnit vierähtivät nopeasti. Ennen nukkumaanmenoa vielä vahvistimme epäillyksemme siitä, että palmuviini todellakin on erittäin alkoholipitoista. Maku muistuttaa hieman simaa.
Kaakaopapuja
Riippusilloilla
Korkeutta on vaikea hahmottaa puiden latvojen yllä
Koskin krokotiiliin!
Pikku kroko siinä vaan
Ann-Sophie ja mä Cape Coastin linnassa
Orjien tyrmissä oli todella pimeää ja kolkkoa
Tähän pieneen tyrmään heitettiin naiset, jotka eivät suostuneet tulemaan raiskatuiksi
Linnan reunalla paikallinen kalaverkon korjaaja
Paikallisia lapsia kalastusveneessä
Aivan ihana oppaamme
Maan alla orjien tyrmät, päällä englantilaisten kirkko. Hieman tekopyhää kenties?
Lauantai
Lauantaina vuorossa oli Cape Coastin läheinen Elminan kaupunki. Lyhyen taksimatkan päässä odotti aurinkoinen ja kaunis merenrantakaupunki. Maisemia katsoessa tuntu käsittämättömältä, että nyt oli marraskuu. Mutta niin se vain on, aika on kulunut taas niin nopeasti. Kohta on jo joulu ja täällä mä vain olen, Ghanassa, helteessä. Hassua.
Elminan kaupungin fiilis oli jostain syystä erilainen, kuin Cape Coastin. Kävimme tietysti myös Elminan orjalinnassa, joka oli isompi ja vanhempi kuin Cape Coastin, mutta muuten se oli melko samankaltainen. Ostimme paljon koruja ja kävelimme helteisillä kaduille.
Päätimme myös kiivetä jyrkän kukkulan rinteelle maisemia katsomaan. Tämä oli ehkä reissumme paras päätös. Kamerasta oli tässä vaiheessa jo akku loppu, joten näkymistä jäi ainoastaan muistikuvia, mutta voi, että minkälaisia jäikin! Kukkulalla jalkojemme juureen levittäytyi upea pieni kaupunki, jossa köyhyys yhdistyi kauneuteen. Katulapset leikkivät rikkinäisissä vaatteissaan paratiisimaisessa miljöössä palmujen varjossa. Kaupungin läpi kiemurtelevassa joessa lipui hiljaa kalastajien puuveneitä.
Illalla tavattiin hostellissa muita vapaaehtoisia ja rupateltiin yömyöhään maailman menoja. Päivä oli kokonaisuudessaan siis suksee!
Aamiaiseksi ananasmoringamehua. Maijulle ja Ann-Sophiella maistuu!
Elminan orjalinna
Tähän tyrmään huonosti käyttäytyneet orjat jätettiin nääntymään kuoliaiksi.
Vihdoin valoa tunnelin päässä.
Ihastelin paratiisia.
Tämänkin linnan yläkerrassa oli mukavat oltavat.
Sunnuntai
Aikainen herätys ja kamat kasaan. Hostellin ravintolassa aamiaiseksi maistui herkulliset letut hunajan kera. Viereiseen pöytään istui seurue, jotka kyselivät vinkkejä mitä kaupungissa kannattaisi nähdä. Hetken jutustelun jälkeen kävi ilmi, että yksi seurueen jäsenistä oli suomalainen. Bingo! Vihdoin! Ensimmäinen suomalainen bongattu Ghanassa! Mahtavaa!
Sunnuntaiaamuisin Ghanassa on hyvä matkustaa, sillä koko muu maa on kirkossa, eikä bussijonossa. Kotimatka sujuikin huomattavasti sutjakkaammin kuin menomatka. Bussissa kirjoittelin päiväkirjaani ja nautin ohi vilisevistä maisemista. Onhan tämä nyt aika mieletöntä olla täällä. Kerran poliisit pysäytti meidät ja halusi kurkata kaikkien laukkuihin, mutta muuten matka sujui ilman suurempia häslinkejä, eikä aikaakaan, kun maisemat alkoivatkin jo näyttää tutuilta.
Oli kiva huomata, että kotiin palaaminen tuntui juuri siltä: kotiin palaamiselta. Kaipa täällä on nyt sen verran kauan asusteltu, että tämä on jo ihan koti. Minun kotini, Ghanassa. Mieletöntä.
